Olen aiemmin lukenut Minna Eväsojan "Melkein geisha"-kirjan ja verrannut sitä Mia Kankimäen "Asioita, jotka saavat sydämen..."-kirjaan jälkimmäisen tappioksi. Siinä missä Kankimäki meni Japaniin muutamaksi kuukaudeksi osaamatta japanin kieltä ja kirjoitti sitten satojen vuosien takaisesta tyynyn aluskirjasta, jonka oli hovinainen kirjoittanut katakana merkeillä, meni Eväsoja urasenke teekouluun kolmeksi vuodeksi opiskelemaan teetaidetta ja jatkoi sen jälkeen yliopistossa oppimestarinsa, sensein, johdolla ja perehtyi monipuolisesti myös muihin vanhoihin japanilaisiin kulttuurimuotoihin, runouteen, no-teatteriin, maalaustaiteeseen ja filosofiaan. Sympatiani kääntyi totaaalisesti pitkän ja raskaan akateemisen polun kulkijaan, enkä osannut pitää Kankimäen kirjaa oikein minkään arvoisena. Mieleeni tuli jopa jotain "kulttuurisen omimisen" ajatuksia, vaikkei tuollaisesta käsitteestä vielä tuolloin edes puhuttu, ainakaan yleisesti.
Jo "melkein geisha" vei lukijaa japanilaiseen kulttuuriin ja toi esiin eroja länsimaiseen ja suomalaiseen elämään, mutta Sensei vie lukijan syvämatkalle japanilaiseen estetiikkaan ja japanilaiseen ajatteluun ja filosofiaan. Eväsojan opintojen päätteeksi pidetty juhlallinen teeseremonia tulee kuvatuksi piinallisen tarkasti. Vakuutan, että sen läpikahlaaminen kannattaa. Siinä käydään läpi seremoniaan sisältyviä symboleja ja piilomerkityksiä niin paljon, että lukija saa aavistuksen millaista on elää ja nauttia kulttuurista, joka on pysynyt tuhat vuotta lähes muuttumattomana ja kantaa kerrostumia koko ajalta. Tuon ajan alussa suomalaisuudesta ei tainnut olla vielä paljoa tietoa tai merkkiä, kun taas Japanin teatteri, runous ja filosofia oli jo saavuttanut tasonsa.
Ehkä mielenkiintoisinta teoksessa on zen-budhalaisuus, sen japanilainen muoto, jota sivutaan monella tavalla. Taas lukija pannaan tekemään hyvin opettavaa vertailua japanilaiseen ihmis-, aika- ja kulttuurikäsitykseen. Teeseremonian näennäisen pitkästyttävä harjoittaminen, kunnes "lihakset muistavat ja tekijä voi rentoutua ja kokea rauhaa liikkeessä, menee hämmästyttävän lähelle yogan filosofiaa ja harjoittamista. Itäisen ajattelun erot logiikassa ja tieteen harjoittamisessa tulevat yllättäen hyvin selvästi esille Eväsojan kuvaillessa ohjaajansa, sensein, ajattelua. Päättely ei, ainakaan estetiikassa, ole lineaarista, faktapohjaista, vaan korostaa tutkittavan lähestymistä kierrellen ja tarkastellen sen herättämiä tunteita ja ajatuksia.
Kirjan loppu kertoo Eväsojan ja sensein myöhemmistä tapaamisista Japanissa. Hyvin henkilökohtaista on kertomus, kuinka Eväsoja lopulta joutuu kertomaan, ettei ole Suomeen palattuaan onnistunut luomaan juuri sellaista akateemista uraa, kuin arvelee senseinsä kuvitelleen. Väitöskirjan jälkeen ei urennut tieteellistä uraa, vain joitain pieniä apurahaperusteisia töitä ja lopulta Japanin estetiikan tutkiminen Helsingin Yliopistossa lopetetiin kokonaan ja Eväsoja opiskeli itselleen uuden ammatin terveydenhoidon puolella. Kuvaus tunnustuksesta senseille, jolta tämä oli aiemmin salattu, on liikuttava ja puhdistava, myös lukijalle. Lukija on ihaillut Eväsojan tinkimätöntä omistautumista ja onnistumista japanilaisen kulttuurin ja kielen omaksumisessa. Kun nyt siis käy ilmi, että oamaksuttu tieto ei kanna työksi asti lännessä ja Suomessa ja kun vielä käy ilmi, että edes japanilaiset nykynuoret eivät juurikaan tunne teeseremonian ja japanilaisen vanhan estetiikan saloja, täydentyy kuva nykymaailmaksi: Mennyt maailma oli Eväsojalle paikka johon samastua täydellisesti ja johon tuntee kuuluvansa, mutta sellaisia paikkoja on aina vähemmän tarjolla kenellekään tässä nykyisessä, monin tavoin hajoavassa, maailmassa.
Lohduttavaa on se, että puhdasoppisuuden perikuva, sensei, hyväksyy ja arvostaa muutoksen ja Eväsojan uuden työn. Niin se on kaikki oppi ei tuota meille aineellista hyötyä, mutta se muovaa meistä ihmisiä, joilla on sivistystä.
