Tämä kirja sisältää kaksi tarinaa samalla tyylillä kirjoitettuna: Pitkiä kiemuraisia lauseita, jotka toistavat samaa asiaa moneen kertaan, ennen kuin päästään eteenpäin. Kappalejakoa ei ole ja teksti on ladottu yhteen, tasaiseen pötköön. Ehkä ollakseen muodollaan vaikuttamatta lainkaan lukijaan, jotta tekstin sisäien rytmi ja voima pääsisi vaikuttamaan suoraan.
Tyyli ei ole korkeakirjallista, vaan ennemminkin puhekieltä. Kertojana on molemmissa tarinoissa päähenkilö, joka kertoo toisesta, ystävästään, joka on dominoivampi ja hullumpi kuin kertoja. Halvallasyöjissä tuo henkilö on raajarikko, joka käyttää ruokalaystäviään vain "Fysiognomisten tutkimustensa" aineistona ja halveksii selvästikin alempiarvoisiaan.
Toisessa tarinassa asetelma on samantapainen: Päähenkilö, joka tarinan loppupuolella osoittautuu olevan Bernhard itse, kertoo dominoivasta ja hullusta Paul Wittgensteinista, joka on kuuluisan Ludwig Wittgensteinin, "hullun filosofin", veljenpoika. Paul puolestaan on filosofinen hullu, jonka erottaa tekstin mukaan kuuluisasta sedästään vain se, ettei ole julkaissut filosofiaansa.
Kertomusten unettava tyyli ja rakenne toivat lukiessa mieleeni Sebaldin (esim.), jolla myös lukija välillä eksyy, eikä tiedä puhuuko nyt kerrottava henkilö, vai hänestä kertova vai joku, joka alkoi kertoa heistä jne.
Kaipa se kuuluu kirjallisuuteen tutustumiseen, että tutustuu myös modernisteihin, mutta lukunautinnoksi en tätä kokenut. Jälkimmäinen teksti oli parempi, sen luin huolella läpi, mutta edellisen kanssa jouduin turvautumaan kursoriseen lukemiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti