Kaihovaara on kriittinen ajattelija ja esseisti. Hänen aiempi kirjansa, Villi ihminen, pohdiskeli ihmisen ja hänen teknosysteeminsä ja luonnon ekosysteemien välistä suhdetta ja sitä paradoksia, että ihminen on myös luontoa ja ihmisen aikaansaannoksetkin siis kuuluvat luontoon.
Ensimmäinen luku "Kärsimyksen meri" kamppailee ikiaikaisen teologisen ongelman kanssa vaikkakin teologian ja uskonnollisuuden ulkopuolella. Theodikea on Leibnitzin käsite ongelmalle, miksi kaikkivaltias ja kaikkivoipa jumala sallii maailmassa niin valtavasti kärsimystä. Kaihovaara käsittelee etikkaa ja kärsimyksen välttämistä ja tuottamista osin äärilaitojen ja ajattelijoiden kautta. Nämä pohtivat tehokkainta tapaa poistaa kärsimystä, myös luoonnon eläinten elämästä. Keinot vaihtelevat tarhaamisesta atomipommiin.
Toinen luku "Silvotut kukat" kertoo kasveista ja käsityksistä niistä ja niiden tuntoisuudesta. Kasvien kommunikaatiosta on viime vuosina tullut uutta ja hämmästyttävää tutkimustietoa, joka on houkutellut joitain kirjoittajia kasvimystikkaan ja Gaia-teologiaan. Helpotuksekseni Kaihovaara ei lähde Peter Wohllebenin kelkkaan vaan pitäytyy realistisemmassa käsityksessä, joka kyllä myös antaa kasveille niiden ansaitseman arvon elämän perustana.
Seuraava luku "Kiimainen delfiini" käsittelee eläinten ja myös meidän tietoisuutta ja ennen kaikkea mahdollisuutta kommunikoida eläinten kanssa ymmärrettävästi joko meidän tai heidän kielellään. Delfiinien tietoisuudesta ei liene epäilystäkään, mutta niiden kommunikoinnista on tässä luvussa mielenkiintoisia näkymiä, jotka voivat tulevaisuudessa osoittaa niiden ylivertaista kykyä keskinäiseen kommunikointiin.
Seuraava luku "Vieras eläin" käsittelee meidän ja eläinten eläinluontoa. Vieraantuminen ruuan tuotannosta ja tuotantoeläimistä ja niiden kärsimyksestä on este omankin eläimellisyytemme havaitsemiseen. Kartesiolainen jako sielullisiin ihmisiin ja konemaisiin sieluttomiin eläimiin on väärä käsitys ja aistivan ja itsetietoisen tietoisuuden kehitys eliökunnassa ilmenevä gradientti, jonka tutkiminen auttaa meitä ymmärtämään myös omaa tietoisuuttamme.
"Lihallista rakkautta" luku tarkastelee kasvin- vs. lihansyöntiä ja paljastaa kirjoittajan olleen kasvisyöjä, joka koki kovaa lihanhimoa. Ja luopui kasvissyönnistä myöhemmin. Itse olen sekasyöjä, joka nykyään kokee vastenmielisyyttä punaista lihaa kohtaan, jota kyllä sitäkin syön, jos ei muuta ole. Toisaalta luku kertoo myös seksuaalisuuden ja lihansyönnin suhteista.
"Tappamisen akti" lähestyy lihansyöntiä sen edellytyksenä olevan tappamisen kautta. Metsästäjien riitit ja traditiot saaliseläinten "lepyttämiseksi" ja teolllisen lihantuotannon kauhistavat teurastustavat käydään läpi. Kaikesta huolimatta kirjoittajalla pysyy pää kylmänä ja mielessä fakta, että me olemme termodynaamisesti avoimia systeemejä, jotka tarvitsevat muita eliöitä ravinnokseen ja tappaminen kuuluu väistämättä tähän kuvioon.
"Apinan aivot" käsittelee jälleen lihansyöntiä, mutta nyt etupäässä etiikan näkökulmasta ja käy läpi monia (ääri)ajattelun muotoja. Loppupäätelmä on tuttu: etiikan ongelmiin ei ole yhtä oikeaa ratkaisua, vaan ne ovat monimutkaisia ja vaikeita ja vaativat omaa ajattelemista ja perehtymistä.
Viimeinen luku "Taivashautaus" pohtii kuolemaa ja kuoleman aiheuttamista syömällä muita tai olemalla muiden ravintoa kuoleman jälkeen. Jälleen monia mielenkiintoisia ajattelijoita, joiden seuraaminen oli tässä luvussa jo siinä rajalla, että kadottaisin punaisen langan.
Mielenkiintoista luettavaa ja pohdiskelua. Kiitos kirjasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti