Heini, Ani ja Ljudmila; innokas arkeologi, juoppo luontokuvaaja ja Kostamuslainen kirjastonhoitaja; kolme räväkkää ja omatoimista naista. Nämä muodostavat ryhmän, jonka avulla Heinin pitäisi selvittää sotakuolemia ja satunnaisia kenttähautoja.
Toimissaan ja muistoissaan naiset ovat räväköitä ja railakkaita. Tyyppejä, joihin tuntee puutteistaan huolimatta sympatiaa, koska he ovat rehellisiä ja suoria. Toisaalta mieleen tulee väistämättä, olisiko sympatia sama, jos päähenkilöt eivät olisi naisia, vaan samanikäisiä miehiä? Kiinnostaisiko ketään lukea juopottelevista, räväköistä ja seksistisistä äijistä?
Kirja on esikoisromaani ja Finlandia-palkintoehdokkaana. Elli Salo on kuitenkin kirjoittanut jo paljon, ainakin näytelmiä, ja suomentanut.
Kirjan teksti on mukavan sujuvaa luettavaa, mutta parissa paikassa jouduin pyörteeseen pohtimaan, kun tuntui, että minäkertojan päähän livahti kaikkitietävä kertoja, joka tiesi kertoa jo asioista, jotka minäkertoja voisi tietää vasta myöhemmin tulevaisuudessa. Huolimattomuutta?
Kirja on lyhyt ja pieni, mikä sinänsä on ansio nykyajan mammuttautisten romaanien joukossa, mutta kertomus jää jotenkin hajalleen tai levälleen. Rakenne on fragmentaarinen kertomus muutamasta kesäviikosta rajaseudun rajuissa oloissa, mutta lukijana jäin pohtimaan henkilöiden keskeneräiseksi jäämistä, olisiko sen voinut välttää? Ehkä ei. Ehkä tämä on tyylikeino ja rakenne, joka osoittaa henkilöiden umpikujia elämässään.
Minulle ei oikein valjennut, mikä idea on laittaa kirjaan thain- ja ukrainankieliset reseptilaput. Kyllähän ne pystyy googlen kääntäjällä lukemaan, mutta ei siitä tule sen suurempaa autenttisuuden kiksiä, vain häiriö kesken lukemisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti