Dess Terentjeva, 2021. Ihana, 128 s. WSOY, Isbn 9789510475935

 Suomenvenäläinen ja Jyväskylässä kirjallisuutta opiskellut Terentjeva on kirjoittanut erinomaisen sateenkaarevan nuorisoromaanin, ns. säeromaanin.

Kirja voitti nuorisoromaanien WSOY:n kilvan. Se on tiivis, nuoren näkökulmasta kerrottu pikku tarina, jossa saateenkaarevat osat tulevat hyvin esille.

Säeromaani tarkoittaa "säkeittäin" kirjoitettua tekstiä, jossa myös typografia on runokirjatyylinen. Tässä typografialla on osattu hienosti korostaa päähenkilön, Liljan, tunnetiloja.

Lilja ihastuu transhenkilöön ja sitten kerrotaan, mitä sitten seuraa. Muut henkilöt, pääparia lukuunottamatta, jäävät vähän etäisiksi, mutta ei se hyvää tarinaa haittaa.

Juhani Karila, 2021. Pienen hauen pyydystys, 282 s. Siltala. Isbn 9789522345301

 Tämä kirja on täynnä saaamelaista mytologiaa. Tai sitten ei. Ehkä se onkin vain kirjailijan mielikuvituksen lentoa, joka on ottanut viitekehyksen saamelaisuudesta ja Lapista.

Tarina on hauska; niin hauska, ettei meinaa malttaa jättää lukemista välillä ollenkaan. Tätä lukee ihan oikeasti vain huvikseen.

Onko tässä sitten jotain syvempää annettavaa lukijalle? En oikein osaa sanoa. Ehkä jotain saamelaisten kulttuurin häviämisestä ja hävittämisestä suomalaisella kulttuuri-imperialismilla ja sorretun ja kiusatun tytön ja nuoren naisen itsetunto-ongelmia? Ehkei sittenkään niin tärkeää - tärkeintä on hyvä ja huumoria kukkiva tarina. Ehdottomasti lukemisen arvoinen opus.

Valérie Perrin, 2023. Vettä kukille, 573 s. WSOY. Isbn 9789510506370

 Tämä on hämmästyttävän viehättävä tarina hautausmaanhoitajasta ja hänen elämästään. Päähenkilöinä hänen lisäkseen ovat hänen renttumainen aviopuolisonsa sekä joukko muita pareja ja rakastajattaria, joiden kohtalot ja elämä risteilevät päähenkilön kanssa.

Varsinainen pääteema teoksessa on, päähenkilön pitkäaikaiseen työpaikkaan ja suojapaikkaan liittyen, kuolema ja sen merkitys elämällemme. Aiheesta saadaan teoksessa melkoisen kattava ja monesta suunnasta tarkasteltu kuvaus. Päähenkilön, Violette Toussaintin, hakeutuessa hautausmaan hoitajan työhön, paikkaa kuvataan hänelle näin: "Saisin nähdä ja kuulla kaikenlaista. Väkivaltaa ja vihaa, helpotusta ja murhetta, kaunaa ja katumusta, surua ja iloa, kaipausta. Koko yhteiskunta, kaikki kulttuuriperimät ja uskonnot, kohtasivat toisensa muutaman hehtaarin maatilkulla."

Myös hautausmaanhoitajan mökin pienellä keittiöpuutarhalla on, hautausmaan kukkien ja kasvien lisäksi, tärkeä osa Violetten elämän laadun ja menetyksistä ja kovista kokemuksista toipumisen edistämisessä.

Henkilöiden monimutkaisten kohtaloiden, rakastajattarien ja aviopuolisoiden risteämiset kuvataan kaikki perusteellisesti ja dekkarimaisella taidolla ja tyylillä, mutta myös hyvin myötäelävästi ja lämpimästi niin, että koko teoksesta tulee "hyvän olon kirja". Jopa varsinaiset roistohahmot, kuten Violetten aviomies, Philippe, tai tämän (yksi monista) rakatajatar Geneviève, hirveydestään/kurjuudestaan huolimatta kuvataan humaanin linssin läpi.

Kirja on pitkä luettava, melkein 600 sivua, mutta kyllä sen ihan mielellään lukee. Hyväntuulisen oloista kuvausta ranskalaiselta maaseudulta ja aina uusia yllättäviä käänteitä saava juoni, pitävät lukijan hereillä ja hyvällä tuulella.

Patricia Highsmith, 2024. Lahjakas herra Ripley, 331 s. Isbn 9789510508411

 Tähän kirjaan en olisi koskaan tarttunut, ellei se olisi ollut lukupiirissäni. Sinänsä dekkari- genreen sopiva opus, joka on kirjoitettu hyvin ja perusteellisesti. 

Lukukokemuksena tämä on hirveä. Päähenkilönä on niin vastenmielinen olio. patologinen valehtelija, selkärangaton oman edun tavoittelija, joka ei kaihda mitään saavuttaakseen tavoitteensa.

Kirjassa kuvataan kaksi murhaa ja niiden tekijän ajatusmaailmaa. Murhat ovat vain jotain, jotka pitää tehdä, että pääsee eeteenpäin pyrkimyksissään. Puistattavaa.

Kirja sopisi luettavaksi poliisikouluun tai kriminalistiikan laitokselle kurssikirjaksi näytteenä rikollisen sielun elämästä.

Teot ja niiden tekijän psyyke on kuvattu niin taitavasti, että ainakin minulle oli mahdotonta olla ottamatta kantaa itse tapahtumiin ja suhtautua tekstiin vain harmittomana (aikuis)viihteenä.

Niinpä sitten luin loput kaksi kolmannesta vain nopean kursorisesti, jotta sain juonen selville, mutten kärsinyt enää niin pahasti kuin alussa. En susosittele herkkähermoisille tai empaattisille lukijoille.

John Boyne, 2006. Poika raidallisessa pyjamassa, 206 s. Bazar. ISBN 9789525637199

 Tämä on jotenkin kovin harmillinen ja ärsyttävä kirja. Aihe on tärkeä, holokausti ja sen kauhut, mutta aiheen käsittely ei ole minusta sopivaa. Kerronta on ikään kuin realistista, mutta itse tarina on täysin epärealistinen. Kahden pojan ystävyys keskitysleirin aidan läpi ei ole reaalimaailmassa uskottava. Auschwitzin aita oli kaksinketainen piikkilankamuuri, välissä kuoleman kenttä, jota konekiväärit, vartiotornit ja vartiokoirat vahtivat. Miten sellaisen varustuksen läpi keskustellaan tai ystävystytään?

Jos taas tarinan ei ole tarkoituskaan olla realistinen, vaan ennemminkin jonkinlainen kokeellinen tarkastelu tunteista ja ystävyydestä, ei se yllä vakavan aiheensa tasolle ja aikaansaa lukijassa kiusaantuneen häiriintymisen, eikä ajattelun syventymistä ja myötäelämistä.

Hyvää kerronnassa on tinkimätön pitäytyminen lapsen näkökulmassa, mutta kaikki muu onkin sitten kiusallista. En suosittele.

Kamel Daoud, 2022. Tapaus Mersault, 112 s. Isbn 9789523810709

 Tämä kirja on algerialainen kommentaari Camusn Sivullinen kirjaan. Kirjasta löytyvät samat elementit kuin Sivullisesta: hukassa oleva päähenkilö, joka ei näe merkitystä yhteiskunnalla tai ihmisillä tai uskonnolla ja joka tappaa ihmisen, mutta ei koe sitäkään mitenkään merkittäväksi.

Kirjoittaja on algerialainen ja siis Sivullisen ranskalaiseen päähenkilöön verraten vastakkainen. Algerian vapautussota tulee käsitellyksi monelta suunnalta. Päähenkilö kertoo tarinaansa kahvilassa henkilölle, josta saadaan vain niukasti ja vähitellen tietoa: kirjoittaja, tutkija, nuori, kiinnostunut jne. Myös päähenkilön kuva täydentyy vain vähitellen: lopulta vanhaksi alkoholisoituneeksi ateistiksi.

Paitsi kommentaari, kirja on myös kuin peilikuva: kaikki samat asiat kuin Sivullisessa toteutuvat tavalla tai toisella. Myös tämä päähenkilö tappaa, myös hän riitaantuu ja käy käsiksi pappiin/imaamiin ja suoltaa raivonsa esiin väkivaltaisesti.

Teos onnistuu osoittamaan Sivullisen ranskalaismielisen rasismin ja tuo toisaalta esiin itsenäistyneen Algerian ongelmia valaisevalla tavalla.

Albert Camus, 2021. Sivullinen, 160 s. Seven. ISBN 9789511249641

Luin tämän viimeksi niin kauan sitten, yli viisikymmentä vuotta, etten enää muistanut teoksesta juuri mitään, aivan viimeisiä lauseita lukuun ottamatta.

Ensimmäisen osan luettuani tunnistin kyllä heti kirjan tunnelman: ihminen kertoo elämästään, mutta kaikki on yhdentekevää, tapahtumat tuntuvat tapahtuvan kuin jollekin toiselle. Huomiota kiinnitetään vain pintaan. Kertojan tunteet ovat poissa; jäljellä on vain olemassaoleminen.

Päähenkilö on modernin ihmisen prototyyppi. Ei ole uskontoa, ei ideologiaa. Ei ota kantaa yhteiskuntaan ei ihmisiin, kaikki on samantekevää, ihan sama!

Kirjasta ei löydy humanistia, joka sanoisi, että jumalat hylättyään, ihmisen on löydettävä oma eettinen mittansa ja otettava vastuu tekemisistään. Ei päinvastoin, voi vaikka tappaa, vain koska aurinko paistaa liian painostavasti. Tapettuaan ei voi kokea mitään merkitystä muilla ihmisillä, ei edes omala elämällä. Moderni maailmaan ja saman tien perikatoon paiskattu ihminen.