Karin Bojs, 2023. Euroopan esiäidit, 270 s. Minerva. Isbn 9789523758841

 Käsillä on mukavan populaari esitys viime aikojen uusista tuloksista paleogenetiikassa muinais-DNA:n analyyseistä ja niiden vaikutuksesta arkeologiaan, etnologiaan, lingvistiikkaan ja historiaan ennen kirjoitettua historiaa jne.

Samalta tekijältä on aiempi teos ruotsalaisten esi-isistä. Tämä teos keskittyy vähän enemmän mitokondria-dna:han ja äitilinjoihin sekä kysymykseen muinaiskulttuurien matriarkaalisuudesta.

Tämä lukupiirikirja tuli hyvään saumaan. Olen ollut jo pitkään lueskelemassa Valter Langin Homo Fennicus teosta. Se käsittelee pitkälti samoja asioita, mutta fennougrilaisesta näkökulmasta ja suppeammalta alueelta. Kuitenkin niin perusteellisesti arkeologian ja kansatieteen näkökulmista käyden vähän liian pitkäpiimäisesti läpi aiempia ja nyt kumoutuvia teorioita. Ehkä nyt jaksan lukea tämänkin teoksen loppuun.

Bojsin näkökulmassa melkein aluksi epäilin tendenssimäistä, ehkä jopa vähän feminististä otetta, mutta luettuani pidemmälle tällaiset epäilyt hälvenivät. Viimeistään siinä kohtaa, kun yhden luvun lopussa kirjoitttaja toteaa, että "Moderni väestögenetiikka ei tutki "rotuja" tai sitä, mitkä kansat ovat kaikkein alkuperäisimpiä. Se kuvailee sitä, miten meistä kaikista tuli useiden eri vaellusaaltojen seurauksena nykyisen kaltainen geneettinen sekoitus."

Tämä kirja kertoo mukavan populaarilla otteella tuon tutkimuksen uusista tuloksista.

Elli Salo, 2025. Keräilijät, 206 s. Otava. Isbn 9789511487487

 Heini, Ani ja Ljudmila; innokas arkeologi, juoppo luontokuvaaja ja Kostamuslainen kirjastonhoitaja; kolme räväkkää ja omatoimista naista. Nämä muodostavat ryhmän, jonka avulla Heinin pitäisi selvittää sotakuolemia ja satunnaisia kenttähautoja.

Toimissaan ja muistoissaan naiset ovat räväköitä ja railakkaita. Tyyppejä, joihin tuntee puutteistaan huolimatta sympatiaa, koska he ovat rehellisiä ja suoria. Toisaalta mieleen tulee väistämättä, olisiko sympatia sama, jos päähenkilöt eivät olisi naisia, vaan samanikäisiä miehiä? Kiinnostaisiko ketään lukea juopottelevista, räväköistä ja seksistisistä äijistä?

Kirja on esikoisromaani ja Finlandia-palkintoehdokkaana. Elli Salo on kuitenkin kirjoittanut jo paljon, ainakin näytelmiä, ja suomentanut.

Kirjan teksti on mukavan sujuvaa luettavaa, mutta parissa paikassa jouduin pyörteeseen pohtimaan, kun tuntui, että minäkertojan päähän livahti kaikkitietävä kertoja, joka tiesi kertoa jo asioista, jotka minäkertoja voisi tietää vasta myöhemmin tulevaisuudessa. Huolimattomuutta?

Kirja on lyhyt ja pieni, mikä sinänsä on ansio nykyajan mammuttautisten romaanien joukossa, mutta kertomus jää jotenkin hajalleen tai levälleen. Rakenne on fragmentaarinen kertomus muutamasta kesäviikosta rajaseudun rajuissa oloissa, mutta lukijana jäin pohtimaan henkilöiden keskeneräiseksi jäämistä, olisiko sen voinut välttää? Ehkä ei. Ehkä tämä on tyylikeino ja rakenne, joka osoittaa henkilöiden umpikujia elämässään.

Minulle ei oikein valjennut, mikä idea on laittaa kirjaan thain- ja ukrainankieliset reseptilaput. Kyllähän ne pystyy googlen kääntäjällä lukemaan, mutta ei siitä tule sen suurempaa autenttisuuden kiksiä, vain häiriö kesken lukemisen.

Joel Lehtonen, 1917. Kerran kesällä, 286 s. Otava. Isbn 9786069482759

 Joel Lehtosen luoma Putkinotko ja Juutas Käkriäisen hahmo ovat osa suomalaista kollektiivista tajuntaa. Ehkä vähän samoin myös kirjakauppias Aapeli Muttinen, joka esiintyy useissa kirjailijan teoksissa ja jonka epäilen olevan kirjailijan alter ego.

Myös tässä kirjassa kirjakauppias esiintyy yhdessä muutaman muun ristiriitaisen  ja pyrkimyksissään horjahtelevien ja yhä uudestaan epäonnistuvien hahmojen kanssa. Luonnon ja ympäristön, myös kaupungin (Savonlinna) kuvaus on sillanpääläisen perusteellisen maalailevaa ja kesää ihannoivaa.

Jonkinlainen päähenkilö on Lauri Falck, epäonnistunut säveltäjä, joka horjuu epätoivon ja uusien urasuunnitelmien välillä ja jonka onnelliselta vaikuttanut rakkaussuhde ei pääse onnistumaan onnettoman sankarin langetessa nuoren neidon äidin flirttiin.

Maalaileva tyyli ja henkilöiden loputon sekoilu ja pohdiskelu ovat välillä aika pitkäpiimäistä luettavaa, mutta kokonaisuudesta välittyy kuitenkin kuva pikkukaupungin ja suomalaisten elämästä yli sadan vuoden takaa ennen valtiollista itsenäisyyttä.

Helena Ruuska, 2024. Aulikki Oksanen hyppy syreenien tuleen, 368 s. WSOY. Isbn 9789510489666

 Aiemmin olin lukenut saman tekijän Hugo Simberg elämäkerran. Mielenkiintoinen oli sekin, mutta tämä kirja, joka kertoo vielä elävästä kirjailijasta ja joka näin käy läpi aikaa, jota olen itsekin elänyt, oli tämän takia vielä mielenkiintoisempi.

Aulikko Oksasen muutamat runot ovat painuneet niin minun, kuin kaikkien muidenkin suomalaisten, päähän ikuisiksi ajoiksi yhteisiksi perimiksi. Yllätys minulle oli, että kirjailija on niiden lisäksi julkaissut lukuisia proosateoksia ja vielä kuvataiteilija, joka on kuvittanut niitä ja julkaissut kuvateoksia/sarjakuvaa ja vielä pitänyt näyttelyitäkin piirroksistaan.

Miksi vierastin kirjaan tarttumista, oli se, että pidin Oksasta sarvikuonona, taistolaisena. No, sitä hän epäilemättä on, eikä sinnä ole mitään anteeksi annettavaa. Kuitenkin tämä kirja tuo hänen elämänsä rehellisesti esiin kaikkine puolineen. 60-luvun yhden asian liikkeet ja niiden jälkeen vasta tulevan taistolaisuuden. 60-luvun ajoissa olin lukiessa mukana täysin, mutta myöhempi stalinistinen suvaitsemattomuus teki olon lukijana epämiellyttäväksi - kuin ennen 70-luvulla, kun poliittista vääntöä oli yliopistoni täynnä.

Kirja on kuitenkin niin rehellinen ja taiten kirjoitettu, että sen loppuun lukeminen ei ollut ollenkaan vaikeaa. Myös uudet etunojalaulajat, joista ainakin yksi, Vuokko Hovatta, olivat hakeutuneet sukupolvea vanhemman Oksasen kanssa taiteelliseen yhteistyöhön, ovat aina ensin herättäneet inhon väreitä tyylillään ja musiikillaan - niin paljon se muistuttaa stalinistien taistelulaulua. Mutta, on minunkin myönnettävä, komeaa se on ja Oksasen riimittely todella taitavaa.

Kerran olen Aulikki Oksasen nähnytkin. Hän oli seuraamassa siirtolapuutarhan kehohuoneella Hovatan ja Zarkus Poussan esitystä juhannusjuhlilla. Pitkä vaaleatukkainen, vähän aran oloinen nainen nousi esille eturivistä esiintyjien sitä vaadittua. Nähty! ja nyt luettu hänen elämänsä. Itselleen ja taiteelleen ja valitettavasti  myös ssuvaitsemattomalle aatteelleen uskollinen Taiteilija.

Han Kang, 2024. Älä Jätä hyvästejä, 268 s. Gummerus. Isbn 9789512431144

 Aivan mahtava lukukokemus. Kirja on pieni mutta kerronta uskomattoman intensiivistä. Tarina kertoo kahdesta nuoresta naisesta ja heidän suvustaan ja Korean kauheasta historiasta. Tarinaa kehystää Korean vuoristoinen ja lumimyrskyisä luonto, joka tiivistää otettaan aina tarinan kovissa käänteissä. 

Puolet tarinasta tuntuu tapahtuvan unessa tai näkyjen valtaamana. Kesken utuisimman näyn pudotaan kuitenkin hyvin tarkkaan sotatapahtumien kuvaukseen. Jejun saarella tehtiin 40-luvun lopulla kauhea puhdistus, jossa kymmeniä tuhansia kommunisteiksi epäiltyjä teloitettiin ja haudattiin tuntemattomiin paikkoihin. Tämä ns. Bodo-liiton massamurha, on varmasti Korean historiassa vielä kipeämpi tapahtuma kuin sisällissodan tapahtumat Suomessa.

Historiaa käydään läpi nuorten naisten sukulaisten ja heidän kohtaloidensa kautta. Muutamien henkilöiden ja heidän henkilöhistoriansa kertominen tuo koko historian karmeuden hyvin konkreettisesti lukijan silmien eteen.

Olen aiemmin lukenut Han Kangilta pienoisromaanin Vegetaristi, se on varsin toisenlainen tarina, joka liikkuu enemmän nykyajassa ja seksuaalisuuden eri puolissa.

Kuistiala Anu ja Paananen Arja, 2024. Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin, 367 s. Docendo. Isbn 9789523828490

 Pitkän uran Iltasanomissa tehneen Paanasen tarinat kertovat kylmäävää lähihistoriaa Venäjästä, joka menetti mahdollisuutensa kehittyä demokraattiseen ja liberaaliin suuntaan. Viimeistään Putin ja valloitussota Ukrainaan sinetöi diktatuurin polun, jota naapurimme kulkee. Ja todennäköisesti kulkee vielä sukupolvien ajan, vaikka muuta toivoisimme venäläisille.

Olen lukenut Gilesin Venäjän sota kaikkia vastaan ja Gessenin Venäjä vailla tulevaisuutta. Näistä kirjoista ammensin jo kauhutarinoita Venäjästä niin paljon, että Paanasen kirja ei päässyt yllättämään. Paitsi tuoreella suomalaisella näkökulmallaan.

Paananen on saanut kirjaansa liitteeksi pieniä esseitä asiantuntijoilta, esim. Erkki Tuomiojalta tai Pekka Toverilta.

Ne ja toisaalta Arjan seikkailut venäläisten kanssa heidän arjessaan tuovat lukijalle monipuolisen kuvan naapuristamme ja sen lähihistoriasta.

Elif Shafak, 2023. Kadotettujen puiden saari, 395 s. Gummerus. Isbn 9789512429554

 Tämä kirja kertoo Kyproksen kreikkalsiten ja turkkilaisten välisestä konfliktista, miehityksestä ja saaren jaosta. Se onnistuu yhden turkkilais-kreikkalaisen pariskunnan kuvauksella tuomaan konfliktin eri puolet ja molempien osapuolien näkemyksiä esiin. Kostas ja Defne ja heidän myöhäinen tyttärensä Ada elävät käytännössä maanpaossa konfliktin kärjistymisen jälkeen Lontoossa. 

Vähä vähältä heidän tarinansa ja sen käänteet keriytyvät auki. Kaikkitietävänä kertojana toimii Tavernan keskellä kasvava viikunapuu. Kostas on kasvitieteilijä ja arvostaa ja tutkii puita. Kirjan viikunapuu kertoo tarinaa puista ja ihmisistä ympärillään. Puiden biologiasta ja kommunikaatiosta keskenään kirjailija on hyödyntänyt uusinta tieteellistä tietoa, mutta ei ole sortunut Wohllebenin "Puiden salattu elämä" -kirjan mystiikkaan ja liioitteluun. Muutenkin kirjan luontokuvaukset ovat tarkkoja ja osuvia. Harmitusta aiheutti kuitenkin kääntäjän tekemät virheet. Kirja on suomennettu englannin kielestä ja kääntäjällä on näämmä ollut jenkkiläinen sanakirja. Niinpä monet lintulajit ovat vaihtuneet amerikkalaisiin vastinlajeihin, joita ei taatusti Kyproksella tavata: sinihaikara (p.o. harmaahaikara), ruskoperähaukka (p.o. hiirihaukka), sinitöyhtönärhi (p.o. sininärhi), ruostehiirihaukka (p.o. ehkä mehiläishaukka tms.). Vielä hammentävämpää on, että käännetyn tesktin mukaan mehiläisiä on yli kymmenentuhatta lajia! Kyse on tietysti pistiäisistä, joihin mehiläiset kuuluvat pienenpienenä alaryhmänä.

Kirjan tarina on dramaattinen ja vaikuttava niin rakkaustarinana kuin historian narratiivina tai luonnon ja ihmisen suhteen kuvaajana puiden/viikunapuun kautta.