Luin ensin Viro-kirjan js sitten tartuin tähän ajatellen, että tässä varmaan on herkullista vertailua suomalaisten ja virolaisten välillä.
No, kyllä sitä vähän on, mutta enimmäkseen kierrätetään vanhoja ennakkoluuloja ja kuluneita vitsejä suomalaisuudesta. Loppua kohti kirja vähän paranee. Ehkä lopun teksti on tuoreempaa, siis myöhemmin kirjoitettua. Alku tuntui kuin viime vuosituhannella kirjoitetulta. En suosittele käyttämään tähän aikaa. Parempia kirjoja on vielä niiin paljon lukematta.
Eestin kielen kurssilaisen vihjeestä luin tämän Suomen eestiläisen, nykyään suomalaisen, irvailun entisestä kotimaastaan. Tyyli on pakinatyyliä ja jotkut heitot jopa naurattavat lukijaa. Luvut ovat tyyliin kuuluvan lyhyitä, ettei lukija rasitu liikaa. Juonena on tarkastella Viroa ulkoapäin ja suomalaisin silmin. Kirjoitaja on ollut Viron kiertomatkalla tekemässä Visit Estonian tlauksesta matkailumainosfilmimateriaalia. Kaikenlaista kommellusta sattuu matkan varrelle. Mitään erityisen uutta ei kohteissa ole Viron harrastajalle, lähes kaikista kohteista olin ainakin kuullut jo ennestään.
Kahden kansan edustajien käsitykset toisistaan ja erityisesti se, mitä toinen pitää toisessa hassuna tai omituisena, on aina mielenkiintoista. Niistä lukeminen voi avata silmiä ja päätä tiedostamaan eroja ja ehkä jopa ymmärtämään ja hyväksymään niitä. En tiedä käykö tässä niin, vai tapahtuuko vain vanhojen ennakkoluulojen vahvistumista? Ehkä kumpaakin.
Virolaisen vävypojan hyväksyminen Suomen sukulaisiin tulee myös esille, erityisesti kirjan lopussa, mutta myös koko tekstissä. Kirjoittaja tuntee itsensä suomalaiseksi ja esittäytyy niin myös Virossa. No ei kansalaisuus tai tunne siitä aina ole syntyperäistä. Nämä kipukohdat tulevat tekstin irvailuista huolimatta esiin ja saavat ainakin jotkut lukijat huumoriotteesta huolimatta pohtimaan asiaa tarkemminkin.
Samalta tekijältä on ilmestynyt myös toinen, Suomea käsittelevä kirja. Ehkä luen sen seuraavaksi, tasapuolisuuden nimissä.
Luin aiemmin tämän kirjoittajan kaksi myöhempaa teosta: tyttölapsia ja Sielun ruumis. Niiden kerronta on kevyttä ja humoristista, muun muassa. Tässä kirjassa, jossa kerrotaan venäläisistä emigranteista Amerikan ihmemaassa, huumori on kuitenkin aivan omaa luokkaansa.
Aluksi en tahtonut päästä jyvälle tapahtumista ollenkaan. Niin paljon henkilöitä, joilla on vain venäläisiä diminutiivinimiä, joista en osaa ymmärtää onko kysymys naisesta vai miehestä. Se kun ei suomenkielisessä käännöksessä käy muutenkaan ilmi.
Vähitellen kerronta kuitenkin selkeytyi ja ehkä jopa jäntevöityi niin, että pääsin tarinaan mukaan. Tarina on absurdi taiteilijan loppupäivien ja kuoleman kuvaus. Ympärillä pyörii ystävien, ystävien ystävien ja rakastajattarien ja lasten karuselli, joka ei pysähdy hetkeksikään. Myös ortodoksisuus ja juutalaisuus kiertyvät mukaan viimeisten päivien tapahtumiin. Kaikki tapahtuminen on kuitenkin, vaikkakin surumielistä, iloista ja railakasta, jotenkin elämää ja erilaisuutta, jopa venäläisyyttä, arvostavaa.
Tämä kertomus nuoren suomalaisen viulistinaisen ja Beniniläisen afrikkalaismiehen myrskyisästä suhteesta vie lukijaa kuin kaarnalaivaa myrskyssä.
Ruusunhohtoisena ja romanttisena alkanut suhde muuttuu raskauden myötä painajaiseksi. Kuvankaunis afrikkalaismies osoittautuu pettäjäksi, taloudellisesti loiseksi ja narkomaaniksi ja huumehöyryissään äärimmäisen väkivaltaiseksi.
Kertomuksen mustavalkoinen asetelma saattaa joissakin lukijoissa voimistaa rasisitisia käsityksiä, vaikka Beninin sukulaisista löytyy myös ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä. Plussaa kertojalle on, että muutamassa kohdassa hieman katsotaan asioita myös toisen osapuolen kannalta, niin anteeksiantamaotonta kuin tämän käytös onkin.
Tarinan loppu on kutakuinkin onnellinen, koska hirviömiehestä on päästy eroon. Jäin tosin ihmettelemään, onko eroon pääsy täydellinen, sillä lapsensa tunnustaneella isällä on oikeus lapsensa tapaamisiin.
Huikea teksti, jonka soisin kaikkien nuorten naisten lukevan. Juuri niiden, jotka ovat varmoja, etteivät anna itseään kohdeltavan huonosti eikä ainakaan väkivaltaisesti.
Tiitiäisen satupuun runoilija ja Hanhiemon iloisen lippaan kääntäjä on tuttu käytännössä kaikille vanhemmille Suomessa. Olen lukenut noita kirjoja omille lapsilleni varmaan satoina iltoina ennen heidän nukahtamistaan.
Tietoisuuteni Kirsi Kunnaksesta ei kuitenkaan ole ollut sen laajempaa, eikä noiden runojen lumo ollut saanut tarttumaan muihin runoilijan teoksiin tai ottamaan selvää, mitä muuta tekijältä olisi saatavilla. Tästä syystä tämä kirja pääsi yllättämään. En ollut lainkaan tiennyt, että Kunnas on kirjoittanut myös tavallista, aikuisten runoutta, ja paljon.
Kunnaksen elämään tutustuminen tämän erinomaisen kirjan kautta toi elävää historiaa tutummaksi. Varsinkin aiempi, sota-ajan jälkeinen aika oli oudompaa minun myöhemmälle sukupolvelleni. Mutta myös myöhemmät ajat ja kirjailijapiirit olivat antoisia tutustua tämän kirjan kautta.
Minut yllätti myös se, kuinka tarkkaa ja systemaattista Kunnaksen kirjoittaminen oli ollut. Runot ja lorut eivät ole olleet, ehkä joitain poikkeuksia lukuun ottamatta, yhden hetken välähdyksinä syntyneitä, vaan pitkän ja systemaattisen kehittelyn ja hiomisen tuloksia. Työhön kuului myös tarkka tietoisuus runojen teoriasta. Tästä opin paljon uutta ja koin jopa, että sain neuvontaa runojen lukemiseen ja ymmärtämiseen. Kärsivällisyyteni ja ymmärrykseni ei ole koskaan riittänyt runojen lukemiseen ja niistä nauttimiseen. Olen pitänyt niitä joutavina ja itsekeskeisinä (keskeislyriikka!) egon hinkkauksina. Opin uuden käsitteenkin, metalepsis. Metonymia on "metaforan kaltainen" ilmaisu, josta taas metalepsis on erityistapaus. Tuolla erityistapauksella näyttää olevan suuri osa Kunnaksen runojen taian ja sisäisen hengen luomisessa.
Jää nähtäväksi, saiko lukeminen minussa aikaan riittävästi uteliaisuutta, että tutustuisin Kunnaksen runouteen laajemmin kuin lasteni lapsuuden aikaan.
Haikala on koonnut lingvistisen muinaishistorian Euroopan luoteisnurkan puhutuista kielistä. Se käy vuoron perään läpi suuret kieliryhmät ja niiden tytärkielet. Historian vaiheiden välissä käydään läpi tällaisen tutkimuksen menetelmiä, etymologiaoita, sanastojen vertailua ja muinaiskielten rekonstruktioita.
Luku-urakka on melkoinen, mutta kirjoittaja on toimittaja ja on osannut suunnata sanottavaansa tavalliselle lukijalle, keventää tekstiä ja varoittaa, että nyt tulee vähän vaikeampaa ja totisempaa tekstiä, vaikka metodologiaa.
Kirja on siis aikamoinen järkäle ja panee miettimään miten toimittajan oma mielenkiinto on riittänyt tähän urakkaan, kun lukijakin joutuu välillä vakuuttelemaan itselleen, että ehkä tämä on riittävän mielenkiintoista lukemisen jatkamiseen. Mieleen tulee, että tiivistäminen olennainen historia vaikkapa viiteenkymmeneen tai edes sataan sivuun olisi tehnyt tästä huiman vetävän ja mielenkiintoisen jutun. Tai sitten ei. Ehkä kaikki nuo yksityiskohdat ja tarkkuus, sekä menetelmäkuvaukset ja pohdinnat eri tutkijoiden erilaisista näkemyksistä, ovat tarpeen, että syntyy vakuuttava ja kokonainen kielihistorian kuva.
Sivistävä kirja, joka jättää historian roskatynnyriin monia vanhoja kielihistorian oletuksia ja taitaa antaa korvapuustin yltiönationalisitisille ajatuksille maailmankolkasta nimeltään Suomi.
Tämä pienoisromaani kertoo pienestä alppikylästä ihmisineen yhden ihmisen elämäntarinana. Alppien karuus ja maisemat kehystävät kertomusta ja muovaavat päähenkilöstä voimakkaan ja kestävän vuorilla eläjän. Väkivaltaisen lapsuuden jälkeen elämä tasoittuu ja tarjoaa jopa kumppanin syrjään vetäytyvälle introvertille ontujalle. Äkillinen lumivyöry vie rakkaan ja jättää päähenkilön taas yksin selviytymään elämästään.
Elämä ja selviytyminen on vaikeaa ja saa päähenkilön sulkeutumaan aina vain enemmän itseensä ja lopulta lähes erakoitumaan. Alpit ja niiden maisemat ovat vapauden ja ajattomuuden vertauskuva. Koko tarina on ilmava ja kirkas kuin vuoristoilma aurinkoisten alppien yllä.
Kirjaa on kansiliepeen mukaan verrattu John Williamsin Stoneriin, mutta mielestäni se on liioittelua. Nämä ovat aivan eri sarjoissa, vaikka hyviä molemmat.
