Kuuntelin Linkolan puhetta Luonto-Liiton talvipäivillä 70-luvun alussa. Hän ilmoitti halveksuvansa deodorantin käyttäjiä, sillä "kunnon suomalainen mies haisee hielle, pihkalle ja paskalle." Metsien raiskausta käsitellessään hän kertoi, että sitä perustellaan kansainvälisellä kilpailulla. Tämän vuoksi hän kysyi: "Kuka on ilmoittanut Suomen sellaiseen kilpailuun?" Mieliinpainuvia tokaisuja, muistan ne edelleen elävästi yli viidenkymmenen vuoden takaa.
Seuraavan kerran tapasin Linkolan Luomuliiton talvipäivillä. En muista hänen puheensa aihetta, mutta sali oli täynnä ja ovilla oli ihmisiä, jotka eivät mahtuneet sisään. Linkola puhui niitä omia juttujaan, ehkä jotain myös luomuviljelystäkin. Kun minun alustusvuoroni tuli Linkolan jälkeen, sali tyhjeni ja jäljelle jäi vain muutamia ihmisiä, jotka ehkä olivat kiinnostuneita aihhestani, luomukalankasvatus.
Nämä tarinat kuvaavat Linkolaa ja hänen ominaisuuttaan kyetä ottamaan yleisönsä. Hän oli saarnaaja, joka osasi kääriä sanomansa sopivaan määrään huumoria ja kyynisyyttä saadakseen maksimihuomion.
Ajattelin tuolloin ja vieläkin Linkolaa romantikkona, en luonnontieteilijänä. Hänen näkymänsä ikimetsien häviämisestä ja laajasta lajikadosta on toki oikein ja oli aikaansa edellä, kuten monet hänen tunnollisesti tekemänsä lintukartoituksetkin.
Onko Linkolan huutavan äänestä korvessa ollut sitten enemmän hyötyä vai haittaa luonnon- ja ympäristönsuojelulle? En ole ollenkaan varma asiasta. Paluu menneisyyteen ei ole mahdollinen hänen haaveilemallaan tavalla. Olen Linkolan halveksima teknouskovainen ja uskon sekä ilmastomuutoksen, että luontokadon ratkaisuun valistuneella järjellä ja yhteistyöllä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mahdollista. Linkolan ajattelu kumpusi diktatuurien ja autoritaaristen yhteiskuntien malleista.
Kylänpään elämäkerta tekee oikeutta Linkolalle ja hänen elämäntyölleen ja -tavalleen. Kirja on harvinaisen luettava ja hyvin koostettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti