Leena Kirstinä, 2014. Kirsi Kunnas - Sateessa ja tuulessa, 475 s. WSOY. Isbn 9789510401644

 Tiitiäisen satupuun runoilija ja Hanhiemon iloisen lippaan kääntäjä on tuttu käytännössä kaikille vanhemmille Suomessa. Olen lukenut noita kirjoja omille lapsilleni varmaan satoina iltoina ennen heidän nukahtamistaan.

Tietoisuuteni Kirsi Kunnaksesta ei kuitenkaan ole ollut sen laajempaa, eikä noiden runojen lumo ollut saanut tarttumaan muihin runoilijan teoksiin tai ottamaan selvää, mitä muuta tekijältä olisi saatavilla. Tästä syystä tämä kirja pääsi yllättämään. En ollut lainkaan tiennyt, että Kunnas on kirjoittanut myös tavallista, aikuisten runoutta, ja paljon.

Kunnaksen elämään tutustuminen tämän erinomaisen kirjan kautta toi elävää historiaa tutummaksi. Varsinkin aiempi, sota-ajan jälkeinen aika oli oudompaa minun myöhemmälle sukupolvelleni. Mutta myös myöhemmät ajat ja kirjailijapiirit olivat antoisia tutustua tämän kirjan kautta.

Minut yllätti myös se, kuinka tarkkaa ja systemaattista Kunnaksen kirjoittaminen oli ollut. Runot ja lorut eivät ole olleet, ehkä joitain poikkeuksia lukuun ottamatta, yhden hetken välähdyksinä syntyneitä, vaan pitkän ja systemaattisen kehittelyn ja hiomisen tuloksia. Työhön kuului myös tarkka tietoisuus runojen teoriasta. Tästä opin paljon uutta ja koin jopa, että sain neuvontaa runojen lukemiseen ja ymmärtämiseen. Kärsivällisyyteni ja ymmärrykseni ei ole koskaan riittänyt runojen lukemiseen ja niistä nauttimiseen. Olen pitänyt niitä joutavina ja itsekeskeisinä (keskeislyriikka!) egon hinkkauksina. Opin uuden käsitteenkin, metalepsis. Metonymia on "metaforan kaltainen" ilmaisu, josta taas metalepsis on erityistapaus. Tuolla erityistapauksella näyttää olevan suuri osa Kunnaksen runojen taian ja sisäisen hengen luomisessa.

Jää nähtäväksi, saiko lukeminen minussa aikaan riittävästi uteliaisuutta, että tutustuisin Kunnaksen runouteen laajemmin kuin lasteni lapsuuden aikaan.

Topias Haikala, 2025. Kielet ennen meitä, 482 s. SKS Kirjat. ISBN 9789518587234

 Haikala on koonnut lingvistisen muinaishistorian Euroopan luoteisnurkan puhutuista kielistä. Se käy vuoron perään läpi suuret kieliryhmät ja niiden tytärkielet. Historian vaiheiden välissä käydään läpi tällaisen tutkimuksen menetelmiä, etymologiaoita, sanastojen vertailua ja muinaiskielten rekonstruktioita.

Luku-urakka on melkoinen, mutta kirjoittaja on toimittaja ja on osannut suunnata sanottavaansa tavalliselle lukijalle, keventää tekstiä ja varoittaa, että nyt tulee vähän vaikeampaa ja totisempaa tekstiä, vaikka metodologiaa.

Kirja on siis aikamoinen järkäle ja panee miettimään miten toimittajan oma mielenkiinto on riittänyt tähän urakkaan, kun lukijakin joutuu välillä vakuuttelemaan itselleen, että ehkä tämä on riittävän mielenkiintoista lukemisen jatkamiseen. Mieleen tulee, että tiivistäminen olennainen historia vaikkapa viiteenkymmeneen tai edes sataan sivuun olisi tehnyt tästä huiman vetävän ja mielenkiintoisen jutun. Tai sitten ei. Ehkä kaikki nuo yksityiskohdat ja tarkkuus, sekä menetelmäkuvaukset ja pohdinnat eri tutkijoiden erilaisista näkemyksistä, ovat tarpeen, että syntyy vakuuttava ja kokonainen kielihistorian kuva.

Sivistävä kirja, joka jättää historian roskatynnyriin monia vanhoja kielihistorian oletuksia ja taitaa antaa korvapuustin yltiönationalisitisille ajatuksille maailmankolkasta nimeltään Suomi.

Robert Seethaler, 2020. Kokonainen elämä, 130 s. Aula & Co. ISbn 9789527269916

 Tämä pienoisromaani kertoo pienestä alppikylästä ihmisineen yhden ihmisen elämäntarinana. Alppien karuus ja maisemat kehystävät kertomusta ja muovaavat päähenkilöstä voimakkaan ja kestävän vuorilla eläjän. Väkivaltaisen lapsuuden jälkeen elämä tasoittuu ja tarjoaa jopa kumppanin syrjään vetäytyvälle introvertille ontujalle. Äkillinen lumivyöry vie rakkaan ja jättää päähenkilön taas yksin selviytymään elämästään.

Elämä ja selviytyminen on vaikeaa ja saa päähenkilön sulkeutumaan aina vain enemmän itseensä ja lopulta lähes erakoitumaan. Alpit ja niiden maisemat ovat vapauden ja ajattomuuden vertauskuva. Koko tarina on ilmava ja kirkas kuin vuoristoilma aurinkoisten alppien yllä.

Kirjaa on kansiliepeen mukaan verrattu John Williamsin Stoneriin, mutta mielestäni se on liioittelua. Nämä ovat aivan eri sarjoissa, vaikka hyviä molemmat.

Tommi Kinnunen, 2022. Pimeät kuut, 285 s. WSOY. Isbn 9789510480991

 Tämä on kertomus eläkeikää lähentyvästä opettajattaresta sodanjälkeisen Suomen itärajan syrjäseudulla. Sitkeä ja oman ammattitaitonsa tunteva ilmeisesti ms-tautia sairastava opettaja joutuu ottamaan vastaan opettajan toimen hyvin syrjässä vemematkan päässä olevalta koululta, joka toimii väliaikaisessa parakissa. Opettaja asuu talven samassa rakennuksessa kurjissa oloissa.

Lapset ovat köyhiä syrjäseudun asutustilojen lapsia eikä koululla ole alkuun kirjoja eikä paperia tai kyniä. Kuukausi kuukaudelta tilanne vähän kohentuu. Opettaja joutuu huolehtimaan oppilaidensa asioista laajemminkin ja puolustautumaan yksioikoista, kuluja vieroksuvaa koulun johtokuntaa vastaan.

Kirjan kuvaus on suoraviivaista ja tarkkaa. Opettajan, oppilaiden, koulun ja ympäröivän luonnon kuvaus vie lukijaa, vaikka tarina kertoo kurjista oloista ja suurista vaikeuksista. Loppu ei ole onnellinen, muttei katastrofikaan, opettajan suunnatessa nimismiehen kansliaan pyytämään oikeutta ilkeää sisartaan vastaan.

Karin Bojs, 2023. Euroopan esiäidit, 270 s. Minerva. Isbn 9789523758841

 Käsillä on mukavan populaari esitys viime aikojen uusista tuloksista paleogenetiikassa muinais-DNA:n analyyseistä ja niiden vaikutuksesta arkeologiaan, etnologiaan, lingvistiikkaan ja historiaan ennen kirjoitettua historiaa jne.

Samalta tekijältä on aiempi teos ruotsalaisten esi-isistä. Tämä teos keskittyy vähän enemmän mitokondria-dna:han ja äitilinjoihin sekä kysymykseen muinaiskulttuurien matriarkaalisuudesta.

Tämä lukupiirikirja tuli hyvään saumaan. Olen ollut jo pitkään lueskelemassa Valter Langin Homo Fennicus teosta. Se käsittelee pitkälti samoja asioita, mutta fennougrilaisesta näkökulmasta ja suppeammalta alueelta. Kuitenkin niin perusteellisesti arkeologian ja kansatieteen näkökulmista käyden vähän liian pitkäpiimäisesti läpi aiempia ja nyt kumoutuvia teorioita. Ehkä nyt jaksan lukea tämänkin teoksen loppuun.

Bojsin näkökulmassa melkein aluksi epäilin tendenssimäistä, ehkä jopa vähän feminististä otetta, mutta luettuani pidemmälle tällaiset epäilyt hälvenivät. Viimeistään siinä kohtaa, kun yhden luvun lopussa kirjoitttaja toteaa, että "Moderni väestögenetiikka ei tutki "rotuja" tai sitä, mitkä kansat ovat kaikkein alkuperäisimpiä. Se kuvailee sitä, miten meistä kaikista tuli useiden eri vaellusaaltojen seurauksena nykyisen kaltainen geneettinen sekoitus."

Tämä kirja kertoo mukavan populaarilla otteella tuon tutkimuksen uusista tuloksista.