Haikala on koonnut lingvistisen muinaishistorian Euroopan luoteisnurkan puhutuista kielistä. Se käy vuoron perään läpi suuret kieliryhmät ja niiden tytärkielet. Historian vaiheiden välissä käydään läpi tällaisen tutkimuksen menetelmiä, etymologiaoita, sanastojen vertailua ja muinaiskielten rekonstruktioita.
Luku-urakka on melkoinen, mutta kirjoittaja on toimittaja ja on osannut suunnata sanottavaansa tavalliselle lukijalle, keventää tekstiä ja varoittaa, että nyt tulee vähän vaikeampaa ja totisempaa tekstiä, vaikka metodologiaa.
Kirja on siis aikamoinen järkäle ja panee miettimään miten toimittajan oma mielenkiinto on riittänyt tähän urakkaan, kun lukijakin joutuu välillä vakuuttelemaan itselleen, että ehkä tämä on riittävän mielenkiintoista lukemisen jatkamiseen. Mieleen tulee, että tiivistäminen olennainen historia vaikkapa viiteenkymmeneen tai edes sataan sivuun olisi tehnyt tästä huiman vetävän ja mielenkiintoisen jutun. Tai sitten ei. Ehkä kaikki nuo yksityiskohdat ja tarkkuus, sekä menetelmäkuvaukset ja pohdinnat eri tutkijoiden erilaisista näkemyksistä, ovat tarpeen, että syntyy vakuuttava ja kokonainen kielihistorian kuva.
Sivistävä kirja, joka jättää historian roskatynnyriin monia vanhoja kielihistorian oletuksia ja taitaa antaa korvapuustin yltiönationalisitisille ajatuksille maailmankolkasta nimeltään Suomi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti