Tämä Finlandia-voittaja 2020 saa minut vähän ymmälleni. Tarina Sennistä, joka on isänsä opissa opiksellut hierojaksi ja hoitaa kylpylävieraita kesäkartanossa on sinänsä hyvin ja tarkasti rakennettu. Sennin päätös lopulta ottaa askel seksin kokeiluun johtaa raskauteen, mutta väärälle miehelle, toiselle kuin Senni luuli ja toiselle kuin lukija kuvittelee puolen kirjaa. Raskaus johtaa patologiseen pahoinvointin ja melkein tappaa äidin. Synnytys tehdään keisarinleikkauksella, mutta synnyttäjän äiti kertoo vauvan kuolleen. Vauva sukeltaa takaisin tarinaan Sennin rakastajan ottolapsena ja poliopotilaana, joka kuolee noin nelivuotiaana.
Senni on introvertti, joka pakenisi mielellään joen pohjalle raakkujen seuraksi. Lopuksi seurataan muutaman kymmenen raakun pelastusmatkaa puolen Suomen halki parissa avoimessa ämpärissä.
Hieno tarina ja paljon yllättäviä käänteitä. Miksi sitten olen ymmälläni? En oikein osaa selittää. Tarinassa on tavattoman paljon yksityikohtia, mikä tekee kuvauksesta välillä jopa väsyttävän tarkkaa. Jotkut jutut saavat minut kovin epäileväksi - olikohan silloin todella noin, käytettiinkö tuollaista sanaa ja ilmaisua jo tuolloin, voiko kahta vesiämpäriä ajeluttaa satoja kilometrejä niiden tyhjentymättä. Pieniä juttuja, jotka saavat minut epäröimään, mutta eivät vaikuta tarinan juoksuun mitään.
Toinen asia on, että koko tarina on niin moneen kertaan käännetty ja kaulittu, että lukija välillä putoilee kyydistä. Sotasäikyn karkurin päätyminen yllätysrakastajaksi ja lapsen siittäjäksi, mutta kuolema saman tien ja siitoksen saaneen nautinto kosken kuohuissa on dramatisointia, johon en oikein pääse mukaan.
Kehystarina raakusta ja sen omista meietteistä toimii ihan hyvin, sitä en tässä moiti. Introvertin sielun maisemaa, mutta riittävän yksinkertaista ollakseen raakun ajatusta.
Kirjoittaja on opiskellut hierojaksi ja on ilmaissut olevansa introvertti. Tämä panee minut pohtimaan, onko tarinassa muitakin autofiktiivisiä aineksia. Mikään tunnustusromaani tämä ei kuitenkaan taatusti ole.
Jo Kultarinnassa saatiin oivia näytteitä Kytömäen lahjoista eeppisenä kertojana, vanhanaikaisen draaman ja kaikkitietävän kertojan taitajana. Samaa on tässäkin teoksessa paikka paikoin lukija suorastaan syöksyy kerronnan mukana kuin lastu koskessa. Väliin tulee sitten kuitenkin muunlaisia jaksoja ja lukeminen muuttuu kokemuksena aivan toiseksi. Minun on tunnustettava, että tämä teki minulle lukemisen välillä sietämättömän vaikeaksi. Siitä hämmennys ja ymmällään olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti