Tämä on Pamukin kirjoista mielestäni paras. Aiemmin lukemistani "Kummallinen mieleni" ja erityisesti "Istanbul. Muistot ja kaupunki" olivat paikka paikoin kuolettavan tylsää luettavaa.
Tässä kirjassa on selkeä, ja jopa jännittävä, melkein dekkarimaisen taitava juoni eikä lainkaan loputtomia sivupolkuja ja kaaria ja mutkia, jotka noissa aiemmissa teoksissa eksyttävät lukijaa.
Selkeyttä tuo myös suoraviivainen kronologia ja jako osiin kunkin tapahtumien taitoksen kohdalla. Lisäksi turkkilaisen yhteiskunnan jaot ja jännitteet ovat tässä esillä suoraan ja selkeästi toisin kuin aiemmissa kirjoissa. Ehkä nobelistin ei tarvitse enää pelätä sensuuria?
Oidipaalinen tai persialaiseen taruun perustuva myyttisyys ja symboliikka ovat läsnä voimakkaina ja erityisen alleviivattuina, mutta niin taitavasti juoneen punottuna uskottavana lisänä, että sekään ei haittaa tai tee lukemisesta liian puisevaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti