Suliko tarkoittaa georgialaista tai gruusialaista. Suliko oli Stalinin lempilaulu ja tässä kirjassa utuinen Suliko neito muodostaa Stalinin haavekuvan, jolle hän puhuu (mielessään) ja jota hän kaipaa. Teoksessa on kaksi aikatasoa Stalinin lapsuus ja kuolinvuosi 1953. Tarina hyppii näiden välillä kunnes lopulta kuoleman lähestyessä juuttuu paikalleen.
Stalin ja stalinismi oli taistolaisuuden muodossa Saision sukupolvelle ja jossain määrin vielä minunkin sukupolvelleni ajankohtainen haaste. Minä inhosin niin Stalinia, stalinisteja ja muita kiihkoilijoita, joita historian tiedot murhista ja kansanmurhista ei tuntunut vaivaavan.
Tunsin siis kiusausta ajatella, että Saision aiheenvalinta liittyisi jotenkin tuohon taistolaisuuden traumaan. Kirjan luettuani en osaa tuosta sanoa. Ehkä liittyy, ehkä ei, en tiedä/muista oliko Saisiolla 70-luvulla sympatioita uusstalinistien suuntaan. Kirjan tarkkuus historian ja yksityiskohtien suhteen on niin vakuuttavaa, että kallistun muiden motivaatioiden suuntaan. Ratkaisu painottaa lapsuutta ja kuolinvuotta ja jättää vähemmälle kaikki siitä väliltä, vaikka monia hirveyksiä ja toisaalta kulissikommunismin absurdiutta siinä välillä sivutaankin, tekee teoksesta toisaalta jäntevän ja toisaalta unenomaisen, näkyjä näkevän. Välillä jopa kysyin itseltäni, onko tässä tarkotus ymmärtää, jos ei sentään hyväksyä, diktaattorin mielen liikkeitä ja sielua?
Kerronta on sujuvaa, mukaansa ottavaa ja kielen käyttö ehtaa Saisiota. Tässä suhteessa kyllä häikäistyin lukiessani edellistä, Passiota, joten tässä olin, jos en nyt sentään pettynyt, mutta odotin jotenkin enemmän. Stalinista on kirjoitettu valtavasti faktaa ja fiktiota ja varmaan paljon paskaakin. Tämä teos kyllä puolustaa paikkaansa omilla ansioillaan.
