Luin Hesseä viimeksi melkein 50 vuotta sitten. Ei ihme, että teksti vaikuttaa tyyliltään vähän vanhanaikaiselta ja kankealta. Tässä teoksessa Hesse pohtii henkisyyden, uskonnollisuuden ja maallisen aistinautinnon ja tavallisen elämän suhteita. Lienee selvää, että päähenkilöt Narkissos, tiukka uskonnollinen askeetti, ja Kultasuu, maallinen elämän nautiskelija, ja lopulta taiteilija, ovat saman henkilön tai psyyken eri puolia. Minua hämmästytti sielun ja hengen ja mielen erottelu. En kyllä ymmärtänyt tai hyväksynyt sitä 50 vuotta sittenkään. Narkissoksen tuomio mystiikalle oli myös outo. Lausuntonsa mukaan se oli masennusta ja synkkyyttä vailla selvyyttä. Minulle myös aristotelinen ja platoninen uskonnollisuus on kuitenkin pohjimmiltaan mystiikkaa. En oikein muutenkaan ymmärrä, miksi Narkissoksen askeesi ja dogmaattisuus ja pitäytyminen tiukassa ja kurinalaisessa uskonnon harjoittamisessa asettuisi järjen puolelle vaistojen ja halujen yläpuolelle.
Valistuksen henki, jossa ennen muuta dogmaattisuus ja perusteeton uskominen asetetaan kyseenalaiseksi on tässä kierretty kätevästi asettamalla kertomus keskiaikaan ennen valistusta ja saatu näin uskonnollinen pölvästely näyttämään moitteettomalta ja hengen elämän korkeimmalta muodolta. Pitkä pohdiskelu filosofian umpiperistä ei tässä oikein johda mihinkään ja kun tarinakin on niin kovin vanhentunut, ei juonenkäänteiltään, mutta esitystavaltaan, olin kovasti pettynyt. Ei se nuoruuden Hesse-innostus tainnut olla muuta kuin samaa new age höttöä kuin niin moni muukin 60-70-luvulla alkanut hössötys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti