Samalta tekijältä olen aiemmin lukenut "Kaikki on mahdollista", "Nimeni on Lucy Barton" ja "Olive Kitteridge".
Kaksi ensimmäistä kertovat henkilöstä Lucy Barton, jolla on paljon yhtäläisyyksiä kirjoittajaansa. Jälkimmäinen taas on kokoelma, jonka tarinoita linkittää Olive Kitteridge niminen päähenkilö.
Tämä "Voi William" kertoo Lucy Bartonin entisestä miehestä Williamista ja parista muustakin exästä. Sata ensimmäistä sivua olin kahden vaiheilla, onko tämä mielenkiintoista, vai ei. Se johtui siitä, että tässä ikäänkuin kaikki on jo tapahtunut ja esillä. Aiemmissa teoksissa jotain on aina ollut piilossa, vähintään rivien välissä, josta sitten purkautuu tekstiin ahdistusta, pelkoa tai muita hyvin voimakkaita tunteita. Tässä kirjassa taas kaikki tuntui olevan jo tapahtunut ja kerrottu - kaikki esillä.
Alun jälkeen kirja kuitenkin pääsee käsittelemään pääasiaa: psyykkistä tapahtumista ihmisten välisissä suhteissa ja kuvaaamme itsestä ja muista. Kuinka vähän tiedämme jopa aviopuolisosta, emmekä tunne kovin hyvin edes itseämme. Strout onnistuu kuvaamaan niitä lyhyitä hetkiä kun kirkkaasti oivallamme näitä totuuksia. Taito jäädyttää tuollainen kirkastuksen hetki kirjan sivuille on hänen kirjailijan taitonsa timantti, joka loistaa kirja kirjalta kirkkaammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti