Andrei Kurkov, 2026. Sydän ei ole lihaa, 335 s. Otava. Isbn 9789511503637

 Aiemmin lukemani kirja, oli niin hauska, että tartuin tähän heti, kun näin kirjan bestseller-hyllyssä.

Tarina kertoo Kiovasta toisen maailmansodan ja vallankumouksen jälkeen. Päähenkilönä on työläismiliisi, joka koettaa pärjätä ja pysyä hengissä tapahtumien vyöryssä. Samalla kun kerrotaan yksinkertaista tarinaa miliisimiehen arjesta tulee valaistuksi paljon aikakauden absurdeista piirteistä. Lukiessani tajusin, että tämä on jatko-osa, jossa viitataan aikaisempiin tapahtumiin. Edellisen osan nimi taitaa olla "Kiovan korva". Tällekin on tulossa kirjan loppulauseen mukaan vielä jatkoa.

Kirjailija on saanut haltuunsa tuon ajan dokumentteja miliisistä ja kai muutakin pohja-aineistoa, joten tarinoinnilla on vankkaa totuuspohjaa. Ukrainan asema tuona aikana taitaa heijastua myös tämän päivän tilanteessa. Absurdia silloin ja bsurdia tänään.

Tuula-Liina Varis, 2020. Sattunut syntymään, 356 s. WSOY. Isbn 9789510436219

 Olin ollut autuaan tietämätön Tuula-Liina Variksen tuotannosta, joka yllätti minut laajuudellaan. Tämä autofiktiivinen romaani viehätti minua, varsinkin alkuosan lapsuuskuvaus, jonka koin suorastaan naivistisen taiteen lailla viehättäväksi ja viihdyttäväksi. 

Ei se loppukaan huono ole, mutta Saarikosken ja muidenkin miesten kuvauksessa on ymmärrettävästi säästelty. Kuka niitä nyt antaisi kaapin päältä töniä.

En ole varma ovatko kaikki päähenkilön perhesuhteet samat kuin kirjailijalla, vaikka kai se googlailemalla selviäisi. Hurjat perheolot korostavat kehitystarinaa ujosta ja häpeävästä pikkutytöstä itsenäiseksi ja omaa elämäänsä määrätietoisesti eläväksi naiseksi.

Monica Fagerholm, 2025. Eristystila kapinoivia naisia, 395 s. Teos. Isbn 9789523636798

 Tämä oli lukukokemuksena aivan yhtä hirveä, jos mahdollista, kuin aiemmin yrittämäni kirja samalta tekijältä. Fagerholm kirjoittaa tavalla, joka on lukijaa luotaan työntävä ja sekava. Asiaa vatkataan loputtomasti: ensin vähän vihjataan, näytetään nurkan takaa ja lopulta satojen sivujen jälkeen "paljastetaan", mistä oli kysymys.

Vatkaaminen on niin loputonta, että turhautunut lukija ei lopulta jaksa olla lainkaan kiinnostunut siitä, onko kirjoittajalla ollut mahdollisesti jotain tähdellistä sanottavaa. En halua referoida sisältöä tämän enempää, yrittäkää itse ottaa selvää, jos kiinnostaa.

Ehkä tämä on suurta taidetta, jota en kuitenkaan ymmärrä, enkä edes halua ymmärtää. Niin inhottavasti kirjailija kohtelee lukijaansa.