Taivaanpallon jälkeen Jalonen käyttää kertojanlahjojaan tällä kertaa viime vuosidadan jälkipuoliskon kuvaukseen. Päähenkilö, nuori opiskelija, joutuu värvätyksi StaSimaiseen urkinta- ja seuranta"tutkimukseen", josta hän aluksi on ylpeä, mutta myöhemmin lähinnä häpeissään ja ahdistunut ja pyristelee eroon tehtävästään. Hän pääsee Indonesian suurlähetystön tiedottajatoimitsijaksi, jonka tehtävänä on parannella Indonesian huonoa mainetta peittelevillä jutuilla ja reagoida kaikkiin negatiivisiin juttuihin vastineilla ja soittelemalla lehtien päätoimittajille. Töistä tulee potkut, kun käy ilmi yhteyksiä Kansan Uutisten kriittiseen toimittajaan, jonka seurannan hän on saanut tehtäväkseen, mutta ajautuukin suhteeseen naistoimittajan kanssa.
Välissä hän yrittää, jopa hakeutua jonkinlaiseen yksinäisyyden retriittiin päästäkseen irti vainoharhaisuudestaan. Tuonkin hankkeen hän toteuttaa jotenkin kähmimällä ja esittämällä haaksirikkoutunutta armeijan maihinnousu kielletty saarella. Lopulta hän onnistuu pelastumaan takaisin ja valehtelemaan vielä kaiken hyvästi päin.
Joutuakseen vain toimittajana arveluttaviin puffaus- ym. tilausjuttuihin. Kirjan loppua kohti kirjan päähenkilön elämä ehkä vähän selkiintyy, mutta kakenlaiset urkinnan ja valehtelun verkot eivät ota purkautuakseen vaan vievät jatkuvasti energiaa ja itsetuntoa.
Kirjan takakansi mainostaa teosta jonkinlaiseksi lähihistorian henkisen ilmapiirin ruumiinavaukseksi. Ehkä vähän liikaa sanottu, vaikka toki paljon hvyin osuvaa kuvausta kirjaan sisältyy. Stasimaisen toiminta viittaa blokkien vastakkainasetteluun kuten autoritaarinen Indonesiakin. Jäin pohtimaan miksei taistolaisuuden nousua ja tuhoa ole lainkaan sivuttu, vaikka se jos mika on lähihistorian henkistä ilmapiiriä. Ehkä se olisi ollut liian iso pala tai sitten vienyt väärille vesille kertomasta yhden antisankarin kurjasta elämästä ja vääristä ratkaisuista?
Kollektiiviset väärät ratkaisut kun vaatisivat melko massiivista kuvausta tehdäkseen oikeutta joukkoliikkeen mitat saaneelle hölmöilylle.
