Koetan aina välttää arvosteluiden ja jopa kirjan liepeiden ja takakannen lukemista, ennen kuin ryhdyn lukemaan kirjaa. Niin tein nytkin tämän teoksen kanssa. Täytyy sanoa, että olin pettynyt, kun liepeessä sanotaan kirjoittajan olevan pastori ja kirjoittamisen opettaja.
Olin ajatellut, että onpa oiva juoni salakuljettaa uskontokritiikki kirjon sisään ateisti-piispa-hahmon avulla. Nyt jouduin ajattelemaan, että ehkä ironian piikki sojottaakin ihan toiseen suuntaan: lapsen uskosta viisasteleviin ateisteihin päin?
No, ei kai sentään. Minulle kirkko- tai uskontokiritiikki näyttäytyy vanhana soopana, jonka olen jo teininä jättänyt taakseni. Nämä asiat ratkesivat koulun kypäräpapin typeriin ja ristiriitaisiin oppeihin ja raamatulla opettajan pöydän paukutteluihin.
Olin jo tuolloin ihan omasata päästä päätynyt samaan kuin tämä piispatar sivulla 159: todellinen ihme on maailmanakaikkeus kaikkine piirteineen ja valtavine kokoineen. Ei siihen tarvita mitään jumalia sotkea.
Tuon lisäksi moraalin ongelma ratkesi vastuulausekkeella ja humanistin painotuksella: vastuu on ihmisen, eikä vastuutaan voi lykätä minkään jumalan syliin. Samalla pääsin eroon typerästä jumalan sallimasta pahasta ja turhasta kärsimyksestä ym. saivarteluista, joiden paisteessa luulevat ystäväni viettivät keskusteluiltojaan.
Eli taitaa olla hyvä kirja, kun sai lukijansa ajattelemaan näinkin paljon kirkkoa ja uskontoa. Ja seksuaalisuutta ja uskontoa. Ongelmaa, jota eri uskonnot ja kirkot ovat yrittäneet saada hallintaansa vaihtelevalla, enimmäkseen hyvin huonolla, menestyksellä. Piispan näyt ja hurmoshenkinen uskonnollinen taivasseksi on suorastaan herkullista luettavaa. Teksti lähestyy riemukasta parodiaa ja koukkailee välillä ironian puolelle.
Muutenkin kirjoittaja on tekstitaituri. Paikka paikoin ympäristön ja aistimisen kuvailut ovat parasta suomenkielistä kirjallisuutta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Kiitos ja ylistys siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti