Tämä on sujuvasti meänkielellä kirjoitettu tarina. Sitä on ilo lukea juuri kielen takia. Peräpohjolan murre kuulostaa kotoisalta, vaikken ole sieltäpäinkään. Se murre sopii korvaan. En osaa lainkaan arvottaa onko tämä puhekielinen teksti aitoa meänkieltä vai kirjailijan luomusta - veikkaan ensimmäistä. Kuulen tekstin lukiessani puheena, en koe sitä tekstinä. Jotkut vieraskieliset sanatkin on meänkielisenä puheena tesktissä.
Pääosassa kirjassa on kieli/murre, sitten tyttö, joka muiden tavoin joutuu Lapin sodan alta evakkoon Ruotsin puolelle, ja sitten tuo sota ja sen seuraukset väestölle Lapissa ja Tornionjokilaaksossa. Tytön ja evakkomatkalaisten suhde lehmiin ja hevosiin, jotka kulkevat evakkovaellukselle mukana, on erityisen tärkeä ja läheinen.
Sota-ajan karut olot Ruotsin puolen evakkoleireillä, taudit, sairaudet ja ahdistus vyöryvät päälle. Mutta myös tytön sitkeys, vahva tahto ja usko omiin voimiin vaikuttavat lukijaan. Kerronta on räväkkää ja paikka paikoin myös hauskaa, vaikka tarina on synkkä ja aika ahdistava.
Tarinan lopuksi tyttö ja perhe ja naapurit ja ystävät palaavat poltettuun Tornionjokilaaksoon Suomen puolelle. Tyttö kuitenkin joutuu heitetyksi maailmaan tuntematonta kohtaloa kohti ja kotitila jää taakse ja menneisyyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti