Pajtim Statovci on jo kuuluisa ja yksi menetyneimmistä suomalaisista kirjailijoista. Niinpä hän voi nyt kärjistää ja pelkistää suomalaista rasismia ja muukalaisvihaa kuin myös maastamuuttajien kohtelua Kosovossa pelkäämättä suosionsa tai menekin laskua. Taitaa olla päinvastoin. Sekä samaa mieltä oleville, "mahtavasti tiivistetty rasistiset pelot ja käyttäytyminen", että vastustajille, "nyt se nähdään, ei se ole suomalainen, eikä ymmärrä miten suomalaiset ajattelee", kirja tarjoaa perusteita argumentaatioille puolesta ja vastaan. Tosi hyvä kirja siis.
Pidin tämän tarinan etenemisestä lähes lineaarisesti, vaikka kahden aikatason välillä pompitaankin. Lukukokemusena helpompi, kuin aiemmat Kissani Jugoslavia, Bolla ja Tiranan sydän.
Päähenkilön nimi on Kujtim, muisto, enkä voi vastustaa kiusausta ajatella, että tämä on suuressa määrin autofiktiivinen. Vaikka sillä ei ole merkitystä. Kujtim on ristiriitainen, ahdistunut ja käyttäytyy aika ajoin hyvin toisin kuin yleensä - paineet purkautuvat ja seuraa pahaa.
Kujtimin isäkokemukset ja suhde väkivaltaiseen isään on sukupolvelleni hyvin yleinen ja samantapainen kokemus, jota edelleen kannamme ja kärsimme. Kiukkuiset vihakirjeet kuolleelle isälle ovat hyvin samaistuttavia.
Pedofiili isoisä on sitten jo toiseen potenssiin hirveä. Hänen yhteyteensä liitin lukiessani sekä lehmän, että taruolento Kimeerin. Jotenkin lehmä, ja se mitä se symboloikaan, on keskeistä kirjassa ja saa aivon jauhamaan pitkään symbolin eri puolia.
Netissä satuin lukemaan jonkun harrastelijakirjoittajan täyden tyrmäyksen tälle kirjalle. Perusteluina oli lähinnä se, että se kertoo niin inhottavista asioista ja siinä on epärealistisia, maagisia, asioita. Kirjoittajalta oli kai jäänyt huomaamatta teoksessa monessa kohtaa oleva pohdinta kirjailijan työstä ja jopa ironinen arvostelu "hyvästä ja oikeasta tarinasta ja kirjasta".
Olen siis päivastaista mieltä. Erinomainen kirja ja hyvä lukukokemus.
