Minna Eväsoja, 2023. Sensei, oppilaana Kiotossa, 348 s. Gummerus. Isbn 9789512408924

 Olen aiemmin lukenut Minna Eväsojan "Melkein geisha"-kirjan ja verrannut sitä Mia Kankimäen "Asioita, jotka saavat sydämen..."-kirjaan jälkimmäisen tappioksi. Siinä missä Kankimäki meni Japaniin muutamaksi kuukaudeksi osaamatta japanin kieltä ja kirjoitti sitten satojen vuosien takaisesta tyynyn aluskirjasta, jonka oli hovinainen kirjoittanut katakana merkeillä, meni Eväsoja urasenke teekouluun kolmeksi vuodeksi opiskelemaan teetaidetta ja jatkoi sen jälkeen yliopistossa oppimestarinsa, sensein, johdolla ja perehtyi monipuolisesti myös muihin vanhoihin japanilaisiin kulttuurimuotoihin, runouteen, no-teatteriin, maalaustaiteeseen ja filosofiaan. Sympatiani kääntyi totaaalisesti pitkän ja raskaan akateemisen polun kulkijaan, enkä osannut pitää Kankimäen kirjaa oikein minkään arvoisena. Mieleeni tuli jopa jotain "kulttuurisen omimisen" ajatuksia, vaikkei tuollaisesta käsitteestä vielä tuolloin edes puhuttu, ainakaan yleisesti.

Jo "melkein geisha" vei lukijaa japanilaiseen kulttuuriin ja toi esiin eroja länsimaiseen ja suomalaiseen elämään, mutta Sensei vie lukijan syvämatkalle japanilaiseen estetiikkaan ja japanilaiseen ajatteluun ja filosofiaan. Eväsojan opintojen päätteeksi pidetty juhlallinen teeseremonia tulee kuvatuksi piinallisen tarkasti. Vakuutan, että sen läpikahlaaminen kannattaa. Siinä käydään läpi seremoniaan sisältyviä symboleja ja piilomerkityksiä niin paljon, että lukija saa aavistuksen millaista on elää ja nauttia kulttuurista, joka on pysynyt tuhat vuotta lähes muuttumattomana ja kantaa kerrostumia koko ajalta. Tuon ajan alussa suomalaisuudesta ei tainnut olla vielä paljoa tietoa tai merkkiä, kun taas Japanin teatteri, runous ja filosofia oli jo saavuttanut tasonsa.

Ehkä mielenkiintoisinta teoksessa on zen-budhalaisuus, sen japanilainen muoto, jota sivutaan monella tavalla. Taas lukija pannaan tekemään hyvin opettavaa vertailua japanilaiseen ihmis-, aika- ja kulttuurikäsitykseen. Teeseremonian näennäisen pitkästyttävä harjoittaminen, kunnes "lihakset muistavat ja tekijä voi rentoutua ja kokea rauhaa liikkeessä, menee hämmästyttävän lähelle yogan filosofiaa ja harjoittamista. Itäisen ajattelun erot logiikassa ja tieteen harjoittamisessa tulevat yllättäen hyvin selvästi esille Eväsojan kuvaillessa ohjaajansa, sensein, ajattelua. Päättely ei, ainakaan estetiikassa, ole lineaarista, faktapohjaista, vaan korostaa tutkittavan lähestymistä kierrellen ja tarkastellen sen herättämiä tunteita ja ajatuksia.

Kirjan loppu kertoo Eväsojan ja sensein myöhemmistä tapaamisista Japanissa. Hyvin henkilökohtaista on kertomus, kuinka Eväsoja lopulta joutuu kertomaan, ettei ole Suomeen palattuaan onnistunut luomaan juuri sellaista akateemista uraa, kuin arvelee senseinsä kuvitelleen. Väitöskirjan jälkeen ei urennut tieteellistä uraa, vain joitain pieniä apurahaperusteisia töitä ja lopulta Japanin estetiikan tutkiminen Helsingin Yliopistossa lopetetiin kokonaan ja Eväsoja opiskeli itselleen uuden ammatin terveydenhoidon puolella. Kuvaus tunnustuksesta senseille, jolta tämä oli aiemmin salattu, on liikuttava ja puhdistava, myös lukijalle. Lukija on ihaillut Eväsojan tinkimätöntä omistautumista ja onnistumista japanilaisen kulttuurin ja kielen omaksumisessa. Kun nyt siis käy ilmi, että oamaksuttu tieto ei kanna työksi asti lännessä ja Suomessa ja kun vielä käy ilmi, että edes japanilaiset nykynuoret eivät juurikaan tunne teeseremonian ja japanilaisen vanhan estetiikan saloja, täydentyy kuva nykymaailmaksi: Mennyt maailma oli Eväsojalle paikka johon samastua täydellisesti ja johon  tuntee kuuluvansa, mutta sellaisia paikkoja on aina vähemmän tarjolla kenellekään tässä nykyisessä, monin tavoin hajoavassa, maailmassa.

Lohduttavaa on se, että puhdasoppisuuden perikuva, sensei, hyväksyy ja arvostaa muutoksen ja Eväsojan uuden työn. Niin se on kaikki oppi ei tuota meille aineellista hyötyä, mutta se muovaa meistä ihmisiä, joilla on sivistystä.

Thomas Bernhard, 2020. Halvallasyöjät. Wittgensteinin veljenpoika, 203 s. Teos. Isbn 9789523630789

 Tämä kirja sisältää kaksi tarinaa samalla tyylillä kirjoitettuna: Pitkiä kiemuraisia lauseita, jotka toistavat samaa asiaa moneen kertaan, ennen kuin päästään eteenpäin. Kappalejakoa ei ole ja teksti on ladottu yhteen, tasaiseen pötköön. Ehkä ollakseen muodollaan vaikuttamatta lainkaan lukijaan, jotta tekstin sisäien rytmi ja voima pääsisi vaikuttamaan suoraan.

Tyyli ei ole korkeakirjallista, vaan ennemminkin puhekieltä. Kertojana on molemmissa tarinoissa päähenkilö, joka kertoo toisesta, ystävästään, joka on dominoivampi ja hullumpi kuin kertoja. Halvallasyöjissä tuo henkilö on raajarikko, joka käyttää ruokalaystäviään vain "Fysiognomisten tutkimustensa" aineistona ja halveksii selvästikin alempiarvoisiaan.

Toisessa tarinassa asetelma on samantapainen: Päähenkilö, joka tarinan loppupuolella osoittautuu olevan Bernhard itse, kertoo dominoivasta ja hullusta Paul Wittgensteinista, joka on kuuluisan Ludwig Wittgensteinin, "hullun filosofin", veljenpoika. Paul puolestaan on filosofinen hullu, jonka erottaa tekstin mukaan kuuluisasta sedästään vain se, ettei ole julkaissut filosofiaansa.

Kertomusten unettava tyyli ja rakenne toivat lukiessa mieleeni Sebaldin (esim.), jolla myös lukija välillä eksyy, eikä tiedä puhuuko nyt kerrottava henkilö, vai hänestä kertova vai joku, joka alkoi kertoa heistä jne.

Kaipa se kuuluu kirjallisuuteen tutustumiseen, että tutustuu myös modernisteihin, mutta lukunautinnoksi en tätä kokenut. Jälkimmäinen teksti oli parempi, sen luin huolella läpi, mutta edellisen kanssa jouduin turvautumaan kursoriseen lukemiseen.

Maria Turtschaninof, 2022. Suomaa, 371 s. Tammi. Isbn 9789520444259

 Tämä kertomus on sukuromaani naispolvien ketjusta 1500-luvulta nykypäivään tapahtumapaikkana ruotsinkielinen Pohjanmaa ja yksi tila torppineen. Tarinassa ovat mukana myös myyttiset muinais-suomalaiset oliot tilaan liittyvältä suolta.

Paitsi ihmisten, myös luonnon kuvaus on tärkeällä sijalla kerronnassa. Vähän sateenkaarevia sävyjäkin on saatu mukaan parissa ihmissuhteessa. Maalla eläminen ja kova raataminen verrattuna kaupungissa eläjiin on esillä, mutta toisaalta myös luonnon rauha ja elämyksellisyys.

Pitkä samassa paikassa eläneiden sukupolvien ja naisten ketju yli vuosisatojen on taitavasti kokoon kudottu eikä lukija juurikaan pitkästy tarinaa lukiessaan. vaihtelua tuo myös pariinkin kohtaan sovellettu "kirjeromaanimaisuus" sekä useampi lapsinäkökulma ja toisaalta vanhuus ja sen mukanaan tuoma heikkous ja vaikeudet.

Abdulrazak Gurnah, 2023. Paratiisi, 307 s. Tammi. Isbn 9789520446376

 Tämän tarinan päähenkilö on Yusuf niminen kuvankaunis nuorukainen, tarinan alussa lapsi, joka joutuu orjaksi isänsä velkojen pantiksi vaeltavalle kauppiaalle, Azizille.

Tarinan intensiivisyys on mukaansa tempaava. Itä-Afrikan jännitteet ja kolonisaation tulo ovat taustaa ja osa tarinaa. Heimojen ja kielten, swahilin ja arabian ja heimokielten määrä tuovat lisää jännitteitä, kuten myös kauppiaiden ja sisämaan heimojen ja "sulttaanien" ristiriidat.

Teoksessa on paljon viittauksia seksuaalisuuteen ja lukija pelkää ongelmia orjien ja isäntien välillä, mutta loppujen lopuksi turhaan. "Aziz-setä" on loppujen lopuksi hyvin kunnioitettava ja eettisesti käyttäytyvä ihmissuhteissaan vaikka on suuren luokan kauppias ja orjien omistaja.

Tarinan on kiinteämpi ja vailla suuria sivujuonia päinvastoin kuin aiemmin lukemani "Loppuelämät".

Sarah Crossan, 2020. Kuunnousu, 381 s. S&S. Isbn 9789515249883

 Tämä tarina on kammottava. Se kertoo kuolemanrangaistusta odottavasta veljestä ja tämän omaisista. Veljen ja pikkuveljen tarina.

Kyseessä on ns. säeromaani, joka on kirjoitettu säkeittäin. Eipä tuo haitannut. Lukiessa ei juuri kiinnitä huomiota tekstin erityislaatuun, varsinkin kun mitään erityistä typografiaa ei ole käytetty.

Olen aina vastustanut jyrkästi kuolemanrangaistusta. Rangaistus on kaiken järjen vastainen ja herättää voimakkaita kuvotuksen tunteita. Se on peruuttamaton. Viattomiakin on teloitettu. Onko mikään rangaistus, jos rikoksen tekijällä ei ole tilaisuutta katua tekoaan tai edes kärsiä. Kuolema vapauttaa molemmista. Ja siirtää kärsimyksen ja näin myös rangaistuksen lähiomaisille.

Tätä prosessia tämä kirja kuvaa hyvin ja vaikuttavasti. Siinä sivussa saa vähän kuvausta amerikkalaisten tavisten ja köyhien ja syrjäytyneiden elämästä.

Vaikuttava kirja, mutta aiheensa takia hiukan raskas luettava.

Päivi Hytönen, 2024. Valkoinen paita ja muita elämän merkkejä, 211 s. Momentum Kirjat. Isbn 9789527553169

 Tämä kirja huokuu jonkinlaista kirjoituskurssilaisuutta, vaikka eivät nämä tekstit harjoitustekstejä olekaan. Ehkä se johtuu vain kokemuksen tuottamasta ennakkoasenteestani kirjoittamisen opettajia kohtaan.

Tekstien ja kirjan osien tyylit loikkivat ääripäästä toiseen: ensimmäinen osa on humoristista hyvän tuulen tarinaa, mutta osan viimeinen teksti, jossa neiti päärynä onkin hylätty, eikä pääse enää unelmien puutarhaa hoitamaan syventää osaa yllättävällä tavalla kohti reaalimaailmaa.

Elämän merkkejä osassa on neljä erilaista suhdetarinaa. Kuulokuvia osassa on kolme tarinaa, joissa välillä henkäilee absurdismin henki. Rakennelmia osan kaikki tekstit taas ovat silkkaa absurdismia - osa teksteistä loksauttaa suun auki kuin Kafkan tesktit.

Matkalla rakkaudesta osassa on tekstejä, joista monessa ruoka ja ruokakulttuuri on suuressa osassa. Viimeinen osa Kielen päällä irvii self help businekselle ja työelämän tyhjälle jargonille, lisäksi muutama absurdihko juttu lisää.

Hyvin erilaisia tarinoita - en sanoisi näitä novelleiksi, mutta suurimmalta osaltaan kiinnostavia ja ajatteluttavia.

Dess Terentjeva, 2021. Ihana, 128 s. WSOY, Isbn 9789510475935

 Suomenvenäläinen ja Jyväskylässä kirjallisuutta opiskellut Terentjeva on kirjoittanut erinomaisen sateenkaarevan nuorisoromaanin, ns. säeromaanin.

Kirja voitti nuorisoromaanien WSOY:n kilvan. Se on tiivis, nuoren näkökulmasta kerrottu pikku tarina, jossa saateenkaarevat osat tulevat hyvin esille.

Säeromaani tarkoittaa "säkeittäin" kirjoitettua tekstiä, jossa myös typografia on runokirjatyylinen. Tässä typografialla on osattu hienosti korostaa päähenkilön, Liljan, tunnetiloja.

Lilja ihastuu transhenkilöön ja sitten kerrotaan, mitä sitten seuraa. Muut henkilöt, pääparia lukuunottamatta, jäävät vähän etäisiksi, mutta ei se hyvää tarinaa haittaa.

Juhani Karila, 2021. Pienen hauen pyydystys, 282 s. Siltala. Isbn 9789522345301

 Tämä kirja on täynnä saaamelaista mytologiaa. Tai sitten ei. Ehkä se onkin vain kirjailijan mielikuvituksen lentoa, joka on ottanut viitekehyksen saamelaisuudesta ja Lapista.

Tarina on hauska; niin hauska, ettei meinaa malttaa jättää lukemista välillä ollenkaan. Tätä lukee ihan oikeasti vain huvikseen.

Onko tässä sitten jotain syvempää annettavaa lukijalle? En oikein osaa sanoa. Ehkä jotain saamelaisten kulttuurin häviämisestä ja hävittämisestä suomalaisella kulttuuri-imperialismilla ja sorretun ja kiusatun tytön ja nuoren naisen itsetunto-ongelmia? Ehkei sittenkään niin tärkeää - tärkeintä on hyvä ja huumoria kukkiva tarina. Ehdottomasti lukemisen arvoinen opus.

Valérie Perrin, 2023. Vettä kukille, 573 s. WSOY. Isbn 9789510506370

 Tämä on hämmästyttävän viehättävä tarina hautausmaanhoitajasta ja hänen elämästään. Päähenkilöinä hänen lisäkseen ovat hänen renttumainen aviopuolisonsa sekä joukko muita pareja ja rakastajattaria, joiden kohtalot ja elämä risteilevät päähenkilön kanssa.

Varsinainen pääteema teoksessa on, päähenkilön pitkäaikaiseen työpaikkaan ja suojapaikkaan liittyen, kuolema ja sen merkitys elämällemme. Aiheesta saadaan teoksessa melkoisen kattava ja monesta suunnasta tarkasteltu kuvaus. Päähenkilön, Violette Toussaintin, hakeutuessa hautausmaan hoitajan työhön, paikkaa kuvataan hänelle näin: "Saisin nähdä ja kuulla kaikenlaista. Väkivaltaa ja vihaa, helpotusta ja murhetta, kaunaa ja katumusta, surua ja iloa, kaipausta. Koko yhteiskunta, kaikki kulttuuriperimät ja uskonnot, kohtasivat toisensa muutaman hehtaarin maatilkulla."

Myös hautausmaanhoitajan mökin pienellä keittiöpuutarhalla on, hautausmaan kukkien ja kasvien lisäksi, tärkeä osa Violetten elämän laadun ja menetyksistä ja kovista kokemuksista toipumisen edistämisessä.

Henkilöiden monimutkaisten kohtaloiden, rakastajattarien ja aviopuolisoiden risteämiset kuvataan kaikki perusteellisesti ja dekkarimaisella taidolla ja tyylillä, mutta myös hyvin myötäelävästi ja lämpimästi niin, että koko teoksesta tulee "hyvän olon kirja". Jopa varsinaiset roistohahmot, kuten Violetten aviomies, Philippe, tai tämän (yksi monista) rakatajatar Geneviève, hirveydestään/kurjuudestaan huolimatta kuvataan humaanin linssin läpi.

Kirja on pitkä luettava, melkein 600 sivua, mutta kyllä sen ihan mielellään lukee. Hyväntuulisen oloista kuvausta ranskalaiselta maaseudulta ja aina uusia yllättäviä käänteitä saava juoni, pitävät lukijan hereillä ja hyvällä tuulella.

Patricia Highsmith, 2024. Lahjakas herra Ripley, 331 s. Isbn 9789510508411

 Tähän kirjaan en olisi koskaan tarttunut, ellei se olisi ollut lukupiirissäni. Sinänsä dekkari- genreen sopiva opus, joka on kirjoitettu hyvin ja perusteellisesti. 

Lukukokemuksena tämä on hirveä. Päähenkilönä on niin vastenmielinen olio. patologinen valehtelija, selkärangaton oman edun tavoittelija, joka ei kaihda mitään saavuttaakseen tavoitteensa.

Kirjassa kuvataan kaksi murhaa ja niiden tekijän ajatusmaailmaa. Murhat ovat vain jotain, jotka pitää tehdä, että pääsee eeteenpäin pyrkimyksissään. Puistattavaa.

Kirja sopisi luettavaksi poliisikouluun tai kriminalistiikan laitokselle kurssikirjaksi näytteenä rikollisen sielun elämästä.

Teot ja niiden tekijän psyyke on kuvattu niin taitavasti, että ainakin minulle oli mahdotonta olla ottamatta kantaa itse tapahtumiin ja suhtautua tekstiin vain harmittomana (aikuis)viihteenä.

Niinpä sitten luin loput kaksi kolmannesta vain nopean kursorisesti, jotta sain juonen selville, mutten kärsinyt enää niin pahasti kuin alussa. En susosittele herkkähermoisille tai empaattisille lukijoille.

John Boyne, 2006. Poika raidallisessa pyjamassa, 206 s. Bazar. ISBN 9789525637199

 Tämä on jotenkin kovin harmillinen ja ärsyttävä kirja. Aihe on tärkeä, holokausti ja sen kauhut, mutta aiheen käsittely ei ole minusta sopivaa. Kerronta on ikään kuin realistista, mutta itse tarina on täysin epärealistinen. Kahden pojan ystävyys keskitysleirin aidan läpi ei ole reaalimaailmassa uskottava. Auschwitzin aita oli kaksinketainen piikkilankamuuri, välissä kuoleman kenttä, jota konekiväärit, vartiotornit ja vartiokoirat vahtivat. Miten sellaisen varustuksen läpi keskustellaan tai ystävystytään?

Jos taas tarinan ei ole tarkoituskaan olla realistinen, vaan ennemminkin jonkinlainen kokeellinen tarkastelu tunteista ja ystävyydestä, ei se yllä vakavan aiheensa tasolle ja aikaansaa lukijassa kiusaantuneen häiriintymisen, eikä ajattelun syventymistä ja myötäelämistä. Minusta tämä kirja loukkaa holokaustin uhrien muistoa.

Hyvää kerronnassa on tinkimätön pitäytyminen lapsen näkökulmassa, mutta kaikki muu onkin sitten kiusallista. En suosittele.

Kamel Daoud, 2022. Tapaus Mersault, 112 s. Isbn 9789523810709

 Tämä kirja on algerialainen kommentaari Camusn Sivullinen kirjaan. Kirjasta löytyvät samat elementit kuin Sivullisesta: hukassa oleva päähenkilö, joka ei näe merkitystä yhteiskunnalla tai ihmisillä tai uskonnolla ja joka tappaa ihmisen, mutta ei koe sitäkään mitenkään merkittäväksi.

Kirjoittaja on algerialainen ja siis Sivullisen ranskalaiseen päähenkilöön verraten vastakkainen. Algerian vapautussota tulee käsitellyksi monelta suunnalta. Päähenkilö kertoo tarinaansa kahvilassa henkilölle, josta saadaan vain niukasti ja vähitellen tietoa: kirjoittaja, tutkija, nuori, kiinnostunut jne. Myös päähenkilön kuva täydentyy vain vähitellen: lopulta vanhaksi alkoholisoituneeksi ateistiksi.

Paitsi kommentaari, kirja on myös kuin peilikuva: kaikki samat asiat kuin Sivullisessa toteutuvat tavalla tai toisella. Myös tämä päähenkilö tappaa, myös hän riitaantuu ja käy käsiksi pappiin/imaamiin ja suoltaa raivonsa esiin väkivaltaisesti.

Teos onnistuu osoittamaan Sivullisen ranskalaismielisen rasismin ja tuo toisaalta esiin itsenäistyneen Algerian ongelmia valaisevalla tavalla.

Albert Camus, 2021. Sivullinen, 160 s. Seven. ISBN 9789511249641

Luin tämän viimeksi niin kauan sitten, yli viisikymmentä vuotta, etten enää muistanut teoksesta juuri mitään, aivan viimeisiä lauseita lukuun ottamatta.

Ensimmäisen osan luettuani tunnistin kyllä heti kirjan tunnelman: ihminen kertoo elämästään, mutta kaikki on yhdentekevää, tapahtumat tuntuvat tapahtuvan kuin jollekin toiselle. Huomiota kiinnitetään vain pintaan. Kertojan tunteet ovat poissa; jäljellä on vain olemassaoleminen.

Päähenkilö on modernin ihmisen prototyyppi. Ei ole uskontoa, ei ideologiaa. Ei ota kantaa yhteiskuntaan ei ihmisiin, kaikki on samantekevää, ihan sama!

Kirjasta ei löydy humanistia, joka sanoisi, että jumalat hylättyään, ihmisen on löydettävä oma eettinen mittansa ja otettava vastuu tekemisistään. Ei päinvastoin, voi vaikka tappaa, vain koska aurinko paistaa liian painostavasti. Tapettuaan ei voi kokea mitään merkitystä muilla ihmisillä, ei edes omala elämällä. Moderni maailmaan ja saman tien perikatoon paiskattu ihminen.

Iida Rauma, 2015. Seksistä ja matematiikasta, 476 s. Gummerus. ISBN 9789512400645

 Kirjan kiinnostava nimi ja motoksi siteerattu Stephen Jay Gouldin mietelmä saivat tarttumaan kirjaan mielenkiinto ja odotukset valmiiksi vireillä. Matematiikka voi parhaimmillaan olla kiehtovaa ja mystistä ja jotenkin yliaikaisen syvällistä. Ja seksi, no, sehän aina kiinnostaa.

Kirjan päähenkilö on Erika. Matemaatikko, kinesteetikko, jolla on syntyjään matematiikan taju ja pettämätön päässälaskutaito. Erikan päätyminen akateemiselle uralle ja matematiikan tieteelliseen työhön kuvataan todella mielenkiintoisesti, ja niin, että matematiikka aiheena saattaa kiehtoa niitäkin, joita se muutoin kauhistuttaa ja pelottaa vaikeana asiana.

Seksi taaas, no, sitä kuvataan railakkaasti ja realistisesti yksityiskohtia myöten. Myös seksuaalisuuden ja seksin ongelmat kuuluvat kuvaan eikä niitä vältellä. Sukupuolen moninaisuus tuodaan esiin lukijaa häkellyttävällä tavalla yhtenä totuutena.

Erikan lisäksi kirjan päähenkilöitä ovat Erikan sisko Emilia, ja ystävä Annukka sekä Tuovi; opintonsa keskeyttänyt biologian opiskelija, joka on töissä kirjastossa. Tuovin nettideitti Janette edustaa nuorta, seksuaalisesti häilyvää ja estotonta polvea. Henkilöiden suhteet ja taustat syvenevät ja saavat lisäväriä tarinan edetessä niin, että lukijan myötätunto herää. Emilia, Erikan kehitysvammainen sisko, näkee kummituksena aiemmin syntyneen vammaisen veljensä, jonka vanhemmat ovat hyljänneet laitokseen. Tämä kummitus "koirapoika" ilmestyy pitkin tarinaa antamaan sille mystisiä ja uushengellisiä sävyjä. Tätä minä pidän kirjan heikkoutena, piintynyt skeptikko kun olen. Jos olisi pitäydytty paremmin kirjan nimen mukaisiin aiheisiin, olisi kirja ollut sekä mielenkiintoisempi että lyhyempi ja jämäkämpi. Mutta kai myynnin edistämiseksi vaihtoehtotodellisuus on kuljetettava mukaan. Eri henkilöiden kohtaloiden punominen ensin erillisinä tarinoina ja yhdistäminen sitten kuin dekkarijuonen tapaan, on kirjoitettu todella taitavasti.

Kirjan yhtenä teemana kulkee myös ympäristö- ja ilmastomuutos. Ennen muuta Tuovi kantaa suurta murhetta asiasta. Jotenkin kuitenkin koko teeman käsittely jää vähän voivotttelun ja kauhumaalailun asteelle, eikä sitä saada yhtä painavaksi kuin kahta pääteemaa.

Parissa kohtaa tuntuu, että kirjailija astuu kaikkitietävänä saarnaamaan lukijalle, kuinka maailma makaa: miten on ajateltava tieteestä, luonnosta ja ympäristökatastrofista. Mitkä ovat maaailmamme pahimmat kardinaalivirheet. Kaikin mokomin. Ei nämä pätkät huonoja ole, mutta ehkä ne olisivat saaneet paremman yleisön julkaistuina esim erillisinä esseinä kuin keskellä uushengellistä mystifiointia.

Erikan akateeminen ura lähtee sen väliaikaisen katkeamisen, raiskauksen aiheuttaman posttraumaattisen psyyken romahduksen takia, uudelleen käyntiin vasta kirjan lopussa. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Kirja on painavaa luettavaa tällaisenaankin, vaikka jäin suremaan käyttämättä jääneitä mahdollisuuksia joiltain alueilta. Esim Erikan akateeminen toiminta olisi tarjonnut hyvän tilaisuuden tiedemaailman laaajempaankin kritiikkiin (vrt. Valtonen). Alussa mainittu Gouldin sitaatti taas pani odottamaan kriittistä otetta evoluutioteoriaan ja sen vaikutuksia ympäristöongelmien hahmotukseen (vrt. Kauppinen). Nyt tämä puoli jäi aika pliisuksi.

Andrus Kivirähk, 2018. Millest kõneleb vana taksojuht kuupaistel, 231 lk. Eksa. isbn 9789949604609

Tema raamatuga oli mul väga põnev lugemine. Ma naersin mitu korda kõval häälel. Raamatus on 12 lugu, mis on teineteisest põnevamad. Esimene jutustus räägib vanast taksojuhist, kes räägib inimestest, kes tema taksosse astuvad, ja mis siis juhtub.

Teine jutt on kolmest paksust, isast ja kahest pojast, kes tahavad köhnaks muutuda. Nad usuvad, et näitleja, kes on mänginud Harry Potteri, on võlur, või kirikumees, kes teeb imesid nagu Jeesus võib aita neid köhnaks muutuma. Peaaegu ei saa näitleja välja majast, ja kirikumees jääb siia.

"Inimväärne elu" räägib kahest naisest, kes soovivad paremat tööd ja lubavad andromedast pärit kaheksajalgadele olla nende uurimuste alla. Kuid kaheksajalgased viskavad nad välja, kui nad soovivad pensione ja paremaid palku, nagu Soomlasedgi andavad.

Üks veski seisos vete pääl kahest vanameest ja väikest külast, kus enam ei ela noori inimesi. Nad tahavad, et linnamehed tuleksid ja aitaksid neid vastu kõrvu, aga nad ei tule ning tekib tüli nende kahe vahel.

"Pime hobune" on jutt loomast, kes satub pahandustesse, kuid lõpuks pääseb vabanduse.

"Väikelinna hirmsad saladused" räägib kahest väikesest poisist, kes mängivad detektiive.

"Hümn saatanale" räägib mehest, kes tahab kirjutada hümni saatanale, kuid ei suuda seda valmis saada, sest loomid toovad kaasa mitmeid probleeme, millega mees peab tegelema. Hümn jääb kirjutamata.

"Põnnadi, põnnadi" räägib põiest, kes on jäänud üksi maailma ja otsib inimest, kes oleks ilma põieta. Kuid ei leidu kedagi, kes oleks ilma põieta. Siis kohtub ta õlgekorsuga ja viisiga, kes ütlevad, et Viljandis, kus kõik on hästi, võib ka põiest õnnelik tulla.

"Vanaisa ja metsavennad" räägib vanaisast, kes tegeleb pungrite ehitamisega metsas. Ta ootab, et metsavennad hakkaksid seal elama. Metsavennad käivad harva, sest NKVD ja julgeolekuorganid saadavad nad Siperisse.

"Eaka haritlase juubelikone" räägib mehest, kes veedab kogu elu lugedes Loomingu Raamatukogu raamatuid. Tal ei ole muud elu peale raamatute.

"Saunapäev" räägib Tuglase ja teiste kirjanike lastega saunas.

"Valesti" räägib vanast mehest, kelle elu muutub nii, et see ei ole enam sama. See võib olla mälestushaigus või salaliit, millega tuleb toime tulla.

Väga põnev raamat mida ma meelsasti soovitan.

Silvia Hosseini, 2023. Kirjallisuuden kiihottava historia, 379 s. Gummerus, Isbn 0789512436934

 Tämän kirjan käteen ottaessaan, (kansissa on otteita klassisista alastontutkielmista), arvelee lähtevänsä kirjalliselle tirkistely- ja pervoilumatkalle. Ja niinhän se onkin, runsain määrin, mutta sen lisäksi yllättää, kuinka hyvä länsimaisen, ja vähän itämaisenkin, kirjallisuuden historia tämä on.

Toinen asia, mikä yllättää, on se kuinka suuri ja merkittävä osa erotiikalla ja jopa pornomateriaalilla on ollut, ja voi vieläkin olla, kirjallisuuden kokonaiskentässä. Niinhän se on, että erotiikalla ja seksillä ja kaikilla sen muodoilla on merkittävän suuri osa ihmisen ja ihmiskunnan elämässä ja olemassaolossa. Kummallista sellainen kirjallisuus olisi, jossa näin merkittävä osa ei lainkaan tulisi käsitellyksi.

Kirjaa voin todella lämpimästi suositella, paitsi kaikille tirkistelijöille, myös kirjallisuuden historiasta ja kehityksestä eri aikakausina kiinnostuneille. Hosseinin riemukas tapa kertoa asioista välillä railakkaan härskisti, mutta aina tarkasti ja lähteisiin pitäytyen, tekee lukemisesta suurta iloa.

Hanna Kuusela, 2024. Syytös, muuan akateeminen komitragedia, 181 s. Vastapaino. Isbn 9789523971806

 Harvoin olen mielipidetietokirjan kanssa ollut näin yhtä mieltä lähes kaikesta. Kirja on paikka paikoin kuin suoraa kuvausta viimeisistä työvuosistani ennen eläkkeelle jäämistäni.

Tuon Tampereen uuden säätiöyliopiston fuusiota hoitaneen saneeraajarehrorin kanssa istuin monena vuotena lukuisissa YT-kokouksissa ja koin juuri samoja raivon, pettymyksen ja epätoivon tunteita joita kirjassa kuvataan Tampereelta. 

Minun virastoni oli tutkimuslaitos nimeltään Luke, johon sulautettiin kolme isoa tutkimuslaitosta ja jotain pienempää valtion sektoritutkimusta. Toistasataa työntekijää sai kenkää ja melkein tuplamäärä lähti vapaaehtoisesti. Armotonta menoa.

Ja kaikkea leimasi juuri tuo Kuuselan kuvaama yriysjargonin ja aina uudenlaisen johtamismallin väkisin runnominen ja johdettavien näennäiskuuleminen ja tosiasiallinen täydellinen piittaamattomuus asiantuntijoiden käsityksistä. Sektoritutkimuslaitokset ovat päällikkövirastoja, mutta aiemmin ainakin isoimmissa niistä noudatettiin kollegiaalista johtamista. Nyt siitä ei ole enää tietoakaan. Ja säästämiskierrokser jatkuvat.

Erityisen tärkeänä pidän Kuuselan esiin tuomaa demokratiasta luopumista yliopistossa. Hän yleistää sen trendiksi koko yhteiskunnassa. Todella, demokratiat ovat maailmassa vähemmistönä ja demokratia on helppo murentaa pilalle. Ei siihen vallankaappausta tarvita - pelkkä halveksuva asenne ja totuuden sotkeminen ja kaaoksen levittäminen oman puolueen tai liikkeen kannatuksen nostamiseksi riittää.

Tämä on todellakin komitragedia, ei siis päinvastoin. Naurattaisi, jos ei niin itkettäisi.

Todella tärkeä kirja. Kaikille, jotka ovat kokeneet saneerausaallon valtiolla tai kunnissa. Kaikille, jotka ovat huolestuneet sivistyksen ja demokratian tilasta. Siis Kaikille.

Timo Airaksinen, 2006. Onnellisuuden opas, 241 s. Kniga. Isbn 9789510436837

 Filosofi Airaksisen kirja ei taskukirjaformaatistaan ja aiheestaan huolimatta ole mitään maitokaupan self help kirjallisuutta, vaan filosofin ironinen ja humoristinen teksti aiheesta.

Airaksinen salakuljettaa kevyen otsikon ja tyylin avulla tietämättömällekin lukijalle filosofian, yhteiskunta- ja taloustieteen käsitteitä ja käyttää niitä tuomaan näennäisen kevyeen ja väliin jopa härskin railakkaaseen tekstiin syvyyttä.

Voiko tällä oppaalla sitten tulla onnellisemmaksi? Ehkä, jos tietäminen tuo tyytyväisyyttä, eikä tuskaa.

Andrus Kivirähk, 2020. Puulased ja tohtlased, 61 s. EKSA. Isbn 9789949684458

 Tämä pikkukirjanen antoi minulle kivan lukuelämyksen ja itseluottamusta eestin kielen taitoni suhteen. Sain sen luettua parissa illassa ilman sanakirjaa.

Tarina on Kivirähkin taattua laatua. Lastenkirjoista tuttua mielikuvituksellista, välillä suorataabn myyttistä kerrontaa. Itse asiassa tämän lainatessani arvelin sen olevan lapsille tarkoitettu pikku kirjanen.

Se osoittautui kuitenkin mielestäni aikuissaduksi. Irvokas tarina Baltian ihmisketjun järjestäjistä, puuttuvista 30stä ihmisestä ja noitumalla hankituista apulaisista hätään.

Yllättävän moniulotteinen tarina 60 sivussa.

Irène Némirovsky, 2005. Ranskalainen sarja, 507 s. Gummerus. Isbn 9512068753

 Tämä teos on vaikuttava sen kirjoittajan ja käsikirjoituksen kohtaloiden vuoksi. Kirjailija on juutalainen ja kuoli Auschwitsin kaasukammiossa. Hänen tyttärensä kuljettivat pakomatkallaan mukana matkalaukkua, jossa oli äidin viimeinen käsikirjoitus, joka oli kirjoitettu mahdollisimman pienellä käsialalla huonolle paperille musteen ja paperin säästämiseksi.

Toinen tyttäristä kirjoitti muistiinpanot puhtaaksi ennen niistä luopumista ja paljastui, ettei ollut kysymys vain muistiinpanoista ja päiväkirjasta, vaan käsikirjoituksesta, jossa oli kaksi valmista osaa Myrsky ja Dolce ja että suunnitteilla oli viisiosainen teos Ranskan häviöstä ja natsien miehitysajasta.

Teos on todella vaikuttavasti ja hyvin kirjoitettu. Se vie lukijansa Ranskan miehityksen aikaan ja ranskalaisten ja saksalaisten toimintaan ja kanssakäymiseen tuona aikana. Suomea ei koskaan miehitetty toisen maailmansodan aikana. Siksi meiltä saattaa puuttua ymmärrystä ja tietoa, millaista sota-aika miehityksen alla voi olla. 

Sodan aikainen Ranska oli edelleen luokka- ja sääty-yhteiskunta. Tästä lukija saa vankkaa havainnollistamista ensimmäisessä osassa, joka kertoo kuin esimerkein aatelisten ja yläluokan ristiriidoista ja asenteista tavallisen työläisväen kanssa. Toisessa osassa on enemmän maaseutuväkeä ja rahvasta sekä myös saksalaisia.

Toisen osan lopussa tulee esiin joitakin henkilöviittauksia ensimmäiseen osaan, kuin viittauksena siihen, miten juoni ja kerronta olisi seuraavissa osissa nivonut nämä kaksi, nyt melkein irrallista osaa, yhteen.

Maailma menetti Némirovskyssa taitavan ja alahjakkaan kirjailijan ennen aikojaaan.

Iida Turpeinen, 2023. Elolliset, 297 s. S&S. Isbn 9789515259776

 Tämä kolmen vuosisadan tarina on historiaa, luonnontiedettä, kirjallista biofiktiota erinäisistä luonnontieteilijöitä. Esikoiskirjaksi tämä on saanut hämmästyttävän menestyksen palkintoja ja käännöksiä monille kielille.

Kertomus on vetävästi kirjoitettu, välillä melkein dekkarityyliin. Luontoa ja Siperian olosuhteita kuvataan tarkasti ja luonnontieteen tyylillä. Eri aikojen yhteiskunnallisia oloja ja löytöretkeilyn oloja ja mahdollisuuksia kuvataan osuvasti ja elävästi.

Ympäristön ja ympäristöasenteiden muutos tulee tarinan kulussa monella tavalla esiin. Kirjoittaja on onnistuneesti sijoittanut niin luonnontieteen kuin yhteiskunnan ja asenteiden muutoksen osaksi tarinaa. Aatehistoriallinen näkökulma avaa näitä asioita uudella vaikkakin vanhahtavan sävyisellä tavalla.

Tällä humanistilla on selvästi (ollut) annettavaa ajattelullemme. Ei syytä eikä saarnaa, vaan kertoo tarinan ymmärrystä auttamaan.å

Pascal Mercier, 2010. Yöjuna Lissaboniin, 612 s. Tammi. isbn 9789513145019

 Pitkästä aikaa lukupiirikirjana löytyi kirja, jonka lukemisessa oli oikein vanhan ajan vetävyyttä. Kirja vei mennessään ja sen lukemista ei tahtonut tauottaa ja suri jo etukäteen sen loppumista.

No, kyllä välillä toki tuntui, että pituutta on venytetty turhaan, mutta sitten taas tuntui, että kaikki oli tarpeen juonen loppuun viemiseksi. Kirjoittaja on Sveitsin saksankielinen Peter Bier, joka paneutuu kirjassa Portugaliin ja portugalin kieleen ja vähän historiaankin. Päähenkilönä on lingvisti, latinisti ja kreikan ja heprean taitaja, joka yllättää itsensäkin pakenemalla yhtäkkiä vakituisesta opettajan työstään lyseossa ja hyppäämällä Lissabonin junaan.

Lissabonissa hän paneutuu lingvistin perusteellisuudella selvittämään sattumalta käsiinsä osuneen omakustanteen kirjoittajan elämää. Siinä tulevat käsitellyiksi niin Lissabonin arki, yhteiskunta kuin mennyt diktatuuri ja vastarintaliike.

Kirjoittaja on opiskellut filosofiaa ja se tuntuu tekstissä. Pidän kirjan tärkeimpänä ja vaikuttavimpana sisältönä päähenkilön tutkiman edesmenneen lääkärin psyykkisen ja sosiaalisen olemisen tutkimista. Se ilmenee tämän kirjoittamina itsekriittisinä tarkasteluina mykyihmisen olemisesta. Jotkut näistä ovat hyvin itsekriittisiä ja tarkkoja ja osuvia.

Nautin kirjassa myös portugalin kielestä, jota oli vähän joidenkin lukujen otsikoissa alkuperäisenä ja käännöksenä. Tapani mukaan jäin pohtimaan käännöksiä ja niiden oikeellisuutta. Vaikka olin monessa kohtaa eri mieltä, luulen niiden olevan taitavasti ja oikein käännettyjä, kuten koko kirjakin. Iloa tuotti myös päähenkilön pohdinta você sanan alkuperästä. Tai sen kertominen että se oli alunperin vossa mercê, eli teidän armonne, se lyheni sitten sanaksi você, jota olen itse miljoonien muiden tavoin Brasiliassa käyttänyt huomaamatta sen alkuperää. Ajatelkaa, jos meillä olisi ollut yleisessä käytössä yksikön kolmannessa persoonassa käytettynä "teidän armonne", joka olisi lyhentynyt vaikka muotoon "tarmonne", jota sitten käytettäsiin ja yksikön toista persoonaa saisi käyttää vain intiimitilanteissa, jos ollenkaan... "Tarmonne haluaa vielä lukea lisää...?"

Petina Gappah, 2009. Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta, 206 s. Tammi. isbn 9789513193232

 Aiemmin olen lukenut kaksi Gappahin kirjaa (1 ja 2). Tämä on kuitenkin parasta Gappahia, jota olen lukenut. Novellimuoto tuntuu sopivan kirjailijan tapaan kertoa ja rakentaa tarina. Nämä ovat uskomattoman intensiivisiä ja mukanaan vieviä tekstejä. Lisäksi tarinat ovat enemmän tai vähemmän nykypäivän Zimbabwesta, päinvastoin kuin aiemmat lukemani romaanit, jotka käsittelivät enimmäkseen Zimbabwen historiaa.

Suosittelen lämpimästi!

Riitta Jalonen, 2022. Omat kuvat, 164 s. Tammi. isbn 9789520440312

 Olen lukenut aiemmin Jalosen "Kirkkauden", joka kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta, Janet Framesta. Tuo kirja on häkellyttävän intensiivinen ja mieleenpainuva kirjailijan epäoikeudenmukaisen kohtelun takia. Häntä pidettiin skitsofreenikkona ja hoidettiin tahdonvastaisesti vuosikausia.

Tämä Jalosen teos on jonkinlainen kirjailijan testamentti. Hän palaa muistoihinsa ja ajatuksiinsa elämänsä ja kirjoittamisensa varrelta ja kertaa lyhyesti ja intensiivisesti tunteitaan. Lukija saa aavistuksen elämän vaikeuksista ja kirjoittamisesta ja kirjailijan elämästä. Kun en tunne hänen tuotantoaan enempää, on jäänyt ehkä huomaamatta viittauksia ja yhteyksiä siihen.

Tällaisenaankin kirja on pieni, intensiivinen muistikortti kirjailijasta nimeltä Riitta Jalonen

Valdur Mikita, 2022. Lingvistinen metsä, 334 s. Sammakko. isbn 9789524834032

 Kirjoittaja on semiootikko. Semiotiikasta en ole ennenkään ymmärtänyt mitään. Tämä on mystiikkaa, kinestesiaa, samanismia ym. jne. 

Luin kuitenkin kirjan läpi. Olen kiinnostunut siitä, miten virolaiset näkevät maailman ja  suomalaisten kanssa yhteisen kulttuuriperimän. Vanhempi tyttäreni sanoo omaavansa joitain kinesteettisiä "kykyjä", joten asia ei ole ennestään minulle aivan outo, mutta silti putosin kyllä monta kertaa kyydistä Valdurin metsämaalailusta.

Romantiikkaa, mystiikkaa, luonnon näkemistä henkisenä kotina ja eheytymisen paikkana jne. Mielenkiintoista, mutta, kun en oikein pääse kyytiin, niin lopputunnelmaksi jää, että kirja on pelkkää soopaa.

Jennifer Ackerman, 2022. Lintujen ihmeellinen elämä, 436 s. Atena. isbn 9789511422174

 Alettuani lukea tätä kirjaa, tuli välillä mieleen, että minähän olen jo lukenut tämän. Se johtui siitä, että saman tekijän "Viisaat linnut", kertoo samoista linnuista ja tutkimuksista ja vielä hyvin samanlaisella tavalla.

Edellisessä lukemassani tekijän kirjassa oli lähdeluettelo ja tekstissä viittaukset. Viime mainitut puuttuvat tästä kirjasta, mikä oleellisesti vähentää kirjan käyttökelpoisuutta niille, jotka oikeasti haluavat perehtyä asiaan. Myös kerronnan tyyli ja tapa on entisellään: amerikkalaistyylinen tarinankerronta, joka etenee aika ajoin todella sekavasti ja onnistuu usein hukkaamaan punaisen langan kokonaan.

Viittausten poisjättäminen lienee tehty ns. suurta yleisöä ajatellen, mutta epäilen jaksaako tämä teosta lukea. Lintuharrastajat  sen sijaan haluavat teoksen lukea, mutta melko varmasti ärtyvät sekavasta tyylistä ja lähdeviittausten puutteesta, siitä huolimatta, että teoksen lopussa on hyvä luettelo kunkin luvun lähteistä.

Tekstissä käytetään linnuista niiden suomenkielisiä nimiä. Tämäkin varmaan, "suurta yleisöä", suomalaisia lukijoita ajatellen. On kuitenkin niin, ettei suomalaisia nimiä juurikaan käytetä  lintuharrastajien kesken ulkomaisista lintulajeista, esim, Australian lajien suomalaiset nimet ovat alan harrastajille ja noiden lajien suomalaisille tuntijoille outoja. Tämä siis siitä huolimatta, että kaikille maailman lintulajeille on annettu suomalaiset nimet ja luettelo löytyy helposti netistä. Harrastajat ovat ympäri maailmaa tottuneet käyttämään englanninkielisiä nimiä, ja jotkut myös tieteellisiä nimiä, jotka ovat uniikkeja ja kansainvälisiä. Harrastajapiireissä ne käytännössä jäävät toiseksi ja englanninkieliset nimet ovat laajassa käytössä.

Halusin verrata tätä ja aiempaa teosta, nähdäkseni mitä edistystä tutkimus on julkaisujen väliaikana tuonut. Tämä ei kuitenkaan onnistunut ja minulle jäi tunne, että tässä vain kerrotaan sama tarina hieman uudessa muodossa. Tästä syystä lukeminen oli pettymys. En siis suosittele molempien kirjojen lukemista. Yksi riittää. Yhdenkin lukeminen voi asiasta vähemmän kiinnostuneelle olla liian puisevaa ja hankalaa.

Tämä kaikki on sanottu kaikella kunnioituksella suomentajaa kohtaan. Ratkaisut, esim, nimien käytön suhteen, eivät ole olleet helppoja ja tulos on varmasti paras mahdollinen.

Kyung-sook Shin, 2019. Jään luoksesi, 302 s. Into. isbn 9789523511682

 Tältä tekijältä olen aiemmin lukenut "Pidä huolta äidistä", josta pidin vaikka tarina oli pohjattoman surullinen.

Tässä teoksessa on myös hyvin surullinen tunnelma. Koko tarinan leimaa yhden ystävän itsemurha ja toisen katoaminen. Tarina kertoo muutamasta ystävästä, jotka koettavat sopeutua yhteiskunnan ja henkisiin paineisiin. Korean niemimaan sotilaallinen tilanne ja yhteiskunnan paineet, jotka ilmenevät jatkuvina opiskelijamielenosoituksina, ovat koko tarinan taustatekijöinä.

Kerrontatekniikka on minusta varsin "korealainen". Kaikkitietävä kertoja vaihtuu liukuvasti kerronnan henkilöön, joka alkaa puhua omalla äänellään ja pian kerronta liukuu takaisin kaikkitietävälle kertojalle. Aika ajoin tämä aiheuttaa vaikeuksia seurata kerrontaa, mutta toisaalta se tekee siitä jotenkin tunnelmaltaan omanlaistaan, unenomaista.

Korealainen yhteiskunta ja korealaisuus tulevat tämän tarinan kautta hieman valaistuiksi, mutta suurin tunne on salaperäisyys ja halu tietää lisää.

Rebecca F. Kuang, 2023. Babel, mystinen kertomus, 654 s. Teos. isbn 9789523633926

 En ole oikein scifi-harrastaja, mutta tämän kirjan sain lahjaksi ja lupasin itselleni lukea sen. Kirja kertoo kielten kääntämisestä ja kulttuurien välisestä kommunikaatiosta. Tämä on kuitenkin kääritty mystiseen tarinaan hopeatangoista, joille saadaan taikavoimia kaivertamalla niihin kahden kielen sanoja, joiden välillä vallitsee epätäydellinen merkitysyhteys ja erilainen etymologinen historia.

esimerkit ovat kiinan ja latinan, mutta myös muiden kielten väliltä ja ovat sinällään mielenkiintoisia. Ehkä kirjoittaja olisi osannut pukea nämä sanaparit mielenkiintoiseen tarina-asuun ilman hopeamystiikkaakin, mutta luulenpa, että pelko menekin putoamisesta on estänyt tällaisen ratkaisun.

Tarina käy läpi brittiläisen imperiumin, orjuuden ja kolonialismin historiaa nykyajan silmälasien läpi katsottuna. Se onnistuu kuitenkin tuomaan kolmannen maailman näkökulmaa ja paljastamaan imperialismin arroganssia ja julmuutta hyvällä tavalla.

Tarinan päähenkilöinä on neljä nuorta, jotka kaikki ovat "maahanmuuttajia". Ajankohtainen aihe sekin. Henkilöiden ja heidän suhteidensa kuvaus tuo tarinaan dynamiikkaa.

Kääntämisen filosofiaan olisin suonut enemmän valaisua, vaikka Wittgebstein ei kuulukaan 1800-luvun tarinaan suoraan olisi hänen kielifilosofiastaan voinut ammentaa näkökulmia. Nyt todellisuuden ja kielen suhde jää aika triviaaliksi, melkeinpä banaaliksi.

Luku-urakka on aikamoinen, mutta jos tykkää scifistä, voi ollahelpompi nieletävä.

Arvo Aallas, 1958. Pilkkuja meren peilissä, 298 s. Arvi A. Karisto

 Tämä kirja lienee kuulunut vuosikymmeniä lintuharrastajien suosioon. Tai ainakin niiden heistä, jotka ovat retkeilleet Itä-Uudenmaan saaristossa. Itse sain tiedon tästä kirjasta Aspskärin ja Haverön laivaretkellä olleelta oppaalta.

Tarina kertoo lehtitalon työntekijä Alarikistä, nuoresta miehestä, joka lehtien osoitteiden "pistottamisen" (mitähän työtehtävää sana mahtaa tarkoittaa?) lomassa, katselee lounaistauoillaan haikeana merelle ja haaveilee paluusta luontoon ja saaristoon, yksinkertaiseen elämään.

Tuollainen mahdollisuus järjestyykin lintusaarille kesäksi rengastajan apulaiseksi. Todellisuus on toista, kuin haaveissa, mutta kuitenkin hyvin toista kuin kaupunkilaiselämä. Alarik ja hänen kaksi kanssaeläjäänsä saarella kokevat yhdessä vuodenajat, meren, myrskyt ja tyvenet. Linnut ovat yhtenä osana koko ajan mukana ja nuo "ilmameren asukkaat" huutelevat asioitaan, joka luvussa.

Saaren asukkaiden lisäksi tarinassa on iso osa lähistön kalasaaren kalastajilla, ja pienempi myös heidän tyttärillään, tosin vain toisen nuoremman lintuharrastajan mielikuvissa. Osansa on myös majakkasaaren luotseilla ja on myös konnan osa muutamalla, jotka käyvät pesimäaikaan keräämässä lihavia riskilänpoikasia niillä herkutellakseen.

Erikoinen herkku, mutta on muistettava, että viiskymmenluvun loppu oli vielä pula-aikaa. Kaikesta oli pulaa, myös ruuasta. Ajan kuva ja 50-luku on muutenkin hyvin kiinnostava osa kirjaa. Tarinan mukana pääsin palaamaan monella tavalla syntymävuosikymmenelleni ja saaristoon ja satamiin sekä myös rakkaaseen lintuharrastukseen, millaista se oli, ennen kuin minä siihen ryhdyin.

Juha Hurme, 2023. Kenen Kalevala?, 183 s. SKS Kirjat. isbn9 789518583649

 Tartuin kirjaan innokkaasti ja, Juha Hurmeen tuntien, ajattelin, että nyt "paljastetaan", kuinka Kalevala on ryöstetty ja ryöstöviljelty muilta kansoilta tai ainakin heimoilta. Vaan sepä ei ollutkaan se, mikä kirjassa eniten yllätti tai huomiota herätti.

Yllättävintä olikin, miten laajasti ja voimaperäisesti Kalevala on palvellut kansakunnan rakentamisessa ja kuinka kritiikittä sen tarjoama kuva myyttisestä, Suomen kansan muinaishistoriasta, meissä ja nykypäivänkin kulttuurissa edelleen vaikuttaa. Se, että valtaosa runoista kerättiin Karjalasta, Venäjän alueelta, on toki ollut aina tiedossa ja se on kerrottu myös kouluissa. Sekin, että Lönrot sepitti runojen järjestyksen ja väliin sopivia, juonta sitovia omia palojaan sekaan, on ollut yleistä tietoa.

Mutta se, että suullisen perinteen maailmankuva on ollut tyystin toinen kuin kansallisen heräämisen ja kirjallisen kulttuurin, ja se, että kirjallisesti luotu kokonaisuus omaksuttiin pitkälti mukamas aitona Suomen kansan muinaishistoriana, oli minulle uutta ja teki tämän teoksen lukemisesta vaivan arvoista.

Janne Saarikivi, 2023. Jonain päivänä Putinia ei ole - Kaksi esseetä Venäjästä, 112 s. Long Play. isbn 9789527497692

 Nämä Long Playssä alunperin julkaistut esseet ovat Ukrainan sodan takia erityisen ajankohtaista luettavaa. Ne tuovat lukijalle laajan näkymän suureen Venäjän maahan ja sen ihmisiin, kirjoittajan ystäviin sekä hallintoon ja yhteiskuntaan, jotka eivät ole sama kuin ihmiset.

Nämä kaksi kirjoitusta auttavat, ainakin hetkeksi, ymmärtämään venäläistä tapaa ajatella ja elää ja ehkä vähän myös aavistaa, historian pohjalta, miksi nykyinen mielettömyys tuli mahdolliseksi ja miksi se voi jatkua.

Kirja on aika henkilökohtainen ja kertoo paljolti Saarikiven omista matkoista Venäjällä. Henkilökohtaisuus ottaa lukijan mukaan monenlaisiin sattumuksiin ja tuo näkökulmia, jotka avaavat näkymää venäläiseen ajatteluun ja maailmankuvaan. Monet näistä yllättäviä ja hyvin valaisevia.

Janne Saarikivi, 2022. Rakkaat sanat, 274 s. Teos. isbn 9789523632585

 Tämä on toinen Saarikiveltä lukemani kirja. Ensin luin "Suomen kieli ja mieli". Tässä kirjassa suomen kielen ja kielten käsittely jatkuu. Saarikivi esittelee etymologisia riemastuksia ja aikaansaa lukijassa oivalluksia. Sanat kantavat (kulttuurin)historiaa, jota voidaan kileitieteen menetelmin kaivaa esiin kuin arkeologit.

Saarikiven tyyli ja huumori vievät tarinaa kevyesti ja vauhdilla. Jos hän on luennoitsijana yhtä taitava, olen kateellinen opiskelijoille, jotka käyvät hänen luennoillaan. Jos hän nyt sitten nykyhallituksen säästöjen jälkeen enää voi luennoida.

Janne Saarikivi, 2023. Suomen kieli ja mieli, 235 s. Teos. isbn 9789518515534

 Luin tämän myöhemmin ilmestyneen Saarikiven kirjan ensin. Ja hyvä, että luin. Sain motivaatiota lukea muita, sanakirjamaisempia teoksia. Tässä kirjassa on paljon milelenkiintoista kielistä ja kääntämisestä ja suomen kielen erikoisuuksista.

Kirjoittajan mainio tyyli ja epäröimättömyys panna myös itsensä tekstin kanssa likoon saa tekstin tuntumaan aidolta ja todelta. Erityisen mielenkiintoisiksi koin kohdat, jotka käsittelevät kääntämistä kielestä toiseen. Yhtäkkiä ollaan kulttuurien ja historian kokonaisuuksien ymmärtämisessä eikä vain lingvistisissä yksityiskohdissa.

Saarikivi vaikuttaa persoonalta, jolle toivoo runsaasti menestystä ja vaikuttavuutta Suomessa ja muuallakin kulttuurin ja kielitieteen kentällä.

Clarice Lispector, 2018. Oppiaika eli nautintojen kirja, 178 s. Teos. Isbn 9789518517637

 Tämä kirja on enemmänkin uskonnollista ja filosofista pohdintaa kuin aistillisuuden kuvausta. Katolisen logiikan mukaan aistillisuus on alistettava hengen ja sen kehittymisen alaiseksi. Päähenkilö Lórin, nuoren naisen, maailman tuskaa ja ahdistusta kuvataan oikeastaan koko kirjan ajan. Kirja alkaa pilkulla ja päättyy kaksoispisteeseen. Tämä uskon kilvoitus ei pääty vaan jatkuu, koko elämän.

Ateistille ja ei-katoliselle kirjan asetelmat eivät oikein avaudu tai ainakin tuntuvat irrelevanteilta tai tyhjänpäiväisiltä. Jos taas on uskovainen, vaikkapa vain new age hengessä maallistunut henkisyyden harrastaja, saattaa tämä jeremiadi puhutella ja tuntua mielekkäältä tai mielenkiintoiselta.

Brasilialainen yhteiskunta, tai naisen asema siinä, ei ole merkittävässä asemassa tässä kertomuksessa eikä tämä käy johdannoksi brasilialaiseen (korkea)kulttuuriinkaan.

Lukee ken jaksaa.

Anaïs Nin, 2021. Pikkulinnut, 174 s. Gummerus. isbn 9513525228

 Tämä Anaïs Ninin rahapulassa (?) kirjoittama kokoelma eroottisia novelleja ei ole pelkästään eroottinen, paikka paikoin se on suorastaan porno(grafia)a.

Noista kohdista vyöryy kuvastoa, joka on nykyään tuttua ja kyllästyttyä netin pornosivuilta, mutta tuohon aikaan viime vuosisadan alkupuolella sitä ei liene ollut paljoakaan suuressa julkisuudessa. Onko kulttuuri ja ihmiskunta siis edistynyt?

Ehkä mielenkiintoisempaa kuin nuo maneeriset pornokohdat onkin niihin johdattelu, erotiikka. Se on tässä sekin vähemmän hienovaraista mutta paikka paikoin aistillista ja herkkää, jotain mitä internetin pornosivuilta on turha etsiä. Siis ainakin historiallisesti mielenkiintoinen opus.

Bernardine Evaristo, 2022. Tyttö, nainen, toinen, 528 s. WSOY. Isbn 9789510466810

 Brittiläinen sukutarina naisista monessa polvessa, lesbopari, värillisiä ja muuten syrjittyjä, mutta täynnä elämäniloa ja taistelutahtoa.

Aluksi epäilin, parin ensimmäisen tarinahenkilön kohdalla, jaksanko tällaista julistusta ja nuorisotarinaa lukea. Mutta kirja yllätti. Se monipuolistui ja sai koko ajan lisää sävyjä, vaikka reipashenkisyys ja riemu säilyi kuitenkin lähes koko ajan.

Tarina syventyy muös siksi, että siihen tulee mukaan nuorten lisäksi aiempia sukupolvia ja kaikki tarinat ja henkilöt risteävät tavalla tai toisella ja syventävät ja monipuolistavat siten henkilöiden kuvaa.

Erityisen tärkeä tämä teos voi olla intersektionaalisille femiisteille, mutta kyllä sen voi ihan tavallinen cis-mieskin lukea ja saada ajattelun aihetta.

Marja-Liisa Vartio, 2012. Hänen olivat linnut, 243 s. Teos. Isbn 9789518514902

 Pyysin tätä kirjaa sisareltani, jonka kirjahyllyssä, muistin sen nähneeni. Se oli kuitenkin viety ja aikaa sitten kierrätykseen. Sisko sanoi inhoavansa sitä, koska se oli pitänyt lukea koulussa.

Kirja löytyi toki kirjastosta. Siskolta saatu ennakkokäsitys vähän harasi ensin vastaan, mutta sitten kerronnan psykologia vei mukanaan. Varmaan turhan rankkaa ja junnaavaa tarinaa kouluikäisille, mutta tarkka ja pikkuhiljaa kehittyvä tarina ja auki kiertyvä henkilöiden psykologia, kiehtoo voimakkaasti tällaista seniori-ikäistä lukijaa. Ehkä suosittelen sisarelleni uusintalukemista.

Teksti on kestänyt hämmästyttävän hyvin aikaa, vaikka 60-luvun lopussa julkaistu teos kertoo viime vuosisadan alkupuolen yhteiskunnasta ja kulttuurista,  jossa yhtenäisyys ja luokka-ajattelu on voimissaan, eikä somesta tai netistä ollut tietoa. Silti kirjalla on annettavaa tällekin ajalle: loppupuolella Lahja kertoo tulipalon tapahtumista Adelen jo kuoltua ja toteaa vääristä huhuista: "joku pani jutut liikkeelle. Ja niin on, että kun juttu on kerran pantu liikkeelle, sitä ei kannata ruveta oikomaan. Se menee maailman läpi sellaisena kuin on liikkeelle pantu. Sitä ei mikään muuta."

Siinäpä oikeaan osunut luonnehdinta ihmisluonnosta hyvissä ajoin ennen totuuden jälkeistä aikaa ja valeuutisia.

Kerronnan tekniikka ja dialogit ovat todella taitavia ja välittävät psyykkistä tapahtumista todella tarkasti. Kertoja ja äänessäolija vaihtuu tiuhaan ja valaisee usein aivan toisia henkilöitä, kuin aluksi aiheena ollutta.

Tämän kirjan ja kirjoittajan tunteminen toki kuuluu kirjalliseen sivistykseen Suomessa.

Eeva Turunen, 2022. Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, 439 s. Siltala, isbn 9789523880658

 Tätä kirjaa olen yrittänyt kahdesti lukea ja molemmilla kerroilla huonolla menestyksellä. Kirjan muoto on sellainen, ettei se oikein nappaa. Tuntuu kuin istuisi eri huoneessa jonka ovi on vain raollaan ja jota ei voi avata enempää. Toisesta huoneesta kuuluu pulinaa ja välillä vilahtaa joku henkilökin. Tulee ikävä salakuuntelijan olo.

Nuori arkkitehtinainen ja hänen ukkinsa kuolinsiivous, ja uran alku ja työ. Tämän verran selvisi puolesta kirjasta. Loppua selasin, enkä taaskaan jaksanut loppuun. Olo on kuin olisin selannut muistiinpanolappuja, kauppalistoja ja muuta asiaa sivuavaa. Kaikki kertautuu aina uudestaan ja uudestaan. En halua lukijana altistua moiselle, vaikka myönnänkin, että elämä saattaa muistuttaa enemmän tätä kuin jäntevää tarinaa, jota on helppo ja sujuvaa lukea.

PAH.

Leïla Slimani, 2021. Toisten maa, Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa, 325 s. WSOY, isbn 9789510456019

 Tässä kirjassa on kiinnostavaa kahden kulttuurin välinen kommunikaatio. Kertomus alkaa ranskalaisen naisen ja marokkolaisen miehen liitosta. Mies on ensin sotimassa Euroopassa ja sitten pari muuttaa Marokkoon miehen maatilalle syrjäiselle seudulle. Henkilöhistorian sijasta pääaiheena on yhteiskunnallinen tapahtuminen. Ranskalaisten siirtomaaherrojen ja berberien välit, naisten asema, kristinuskon ja islamin suhteet.

Päähenkilö, Mathilde, joutuu kaikissa näissä suhteissa alistettuun asemaan, päinvastoin, kuin olisi ollut, jos hän olisi jäänyt elämään Ranskassa. Tarina ei kuitenkaan ole mikään kärsimyksen ja kurjuuden eepos, vaan kaikesta alistumisesta huolimatta, elämään tulee mieltä ja merkitystä.

Teksti on mukaansa vievää ja viehättävää, lukukokemus on hyvä. Ilmeisesti tulen lukeneeksi trilogian kaksi muutakin osaa.

Juha Seppälä, 2017. Super Market, 122 s. Siltala. Isbn 9789522344663

 Tähän on koottu, vähän kuin supermarkettiin, extra laaja valikoima kansan suussa kulkeneita juttuja, naisjuttuja, armeijajuttuja, räkä- ja paskajuttuja, seksijuttuja jne. Tai ainakin nämä voisivat olla juttuja, joita on kerrottu pienissä miesten porukoissa pienessä kännissä. Ja aivan varmasti kirjailija näitä tarinoita luodessaan on ammentanut tuollaisista lähteistä.

Ehkä tämän tekstin kulttuurinen merkitys onkin siinä, että se tuo tuota sensuroitua alakulttuuria, joka on kuitenkin äärimmäisen yleistä, kirjallisuuden ylevälle estradille. Tekstiä ei voi moittia. Hyvin kirjoitettu, sujuva lukea, muutamasta kohdasta sain hyvät naurut. Moraalisen paheksunnan ja panikoinnin jätän muille.

Günter Grass, 1980. Aivoituksia, 164 s. Tammi. ISBN9513054411

 Günter Grassin Peltirumpu on 50-luvun lopulla ilmestynyt sotasukupolvien nuorten avainromaani, joka mainitaan tärkeäksi teokseksi osana "Vergangenheitsbewältigung"ia Saksan liittotasavallassa. Kirjasta myöhemmin tehty Volker Schlöndorffin elokuva (1979) teki kirjan hyvin ja laajalti tunnetuksi.

Tämä vuonna 1980 ilmestynyt kirja on välityö, joka pohdiskelee kirjoittajansa Aasian matkan pohjalta kirjaideaa opettajapariskunnan matkasta samoille seuduille. Pariskunta pohtii lapsen hankintaa edes ja taas, ja siinä sivussa maaailman väestökehitystä ja ja kehitysongelmia. 

Kirjailija itse esiintyy minämuodossa tekstissä ja käy dialogia Volker Schlöndorffin kanssa kirjan tekemisestä elokuvaksi. Kirjan paras kohta on, kun kirjoittaja välillä muuttaa tyylin elokuvakohtausten luonnosteluksi - siinä lukija suorastaan näkee kameran ja sen liikkeet ja kokee tapahtumisen kuin filmillä.

Kirja on myös kirja kirjoittamisesta ja taiteen tekemisestä. Se ei peitä kirjoittajan ajattelua ja henkilöhahmojen luonnostelua ja kuvittelua. Samalla se vieroittaa lukijan kaavaillusta päähenkilöpariskunnasta ja saa pohtimaan kirjoittajan kanssa miten tarinaa voisi vielä kehitellä eteenpäin. Jonkinlainen Brechtiläinen effekti siis, joka saa pitämään kirjaa ei niin aitona romaanina vaan vähän pamflettiin kallistuvana.

Pamfletti tulee erityisesti esiin kohdissa, joissa käsitellään tulevia liittopäivävaaleja, 1980, ja Franz Josef Straussin kansleriehdokkuutta niissä.

Kirjan julkaisusta suomeksi on nyt 42 vuotta. Sen lukeminen tuo elävästi mieleen 70-luvun ajattelua, nuorisoa ja poliittista liikehdintää Saksassa. Tuosta ajasta oli vielä kuluva 26 vuotta, ennen kuin Grass Frankfurter Allgemainen haastattelussa myönsi kuuluneensa Waffen-SS:ään, Hitlerin henkilökohtaiseen suojajoukkoon ja pahimpien kauheuksien toimeenpanijaan. Grass oli kyllä kertonut kuulumisestaan Hitler-Jugendiin, mutta ei SS:ään. Melkein 60 vuoden vaikeneminen ja paljastuessaan tietysti skandaali. Skandaali, jonka laisia Saksassa on aina saatu nähdä ja paljastumattomia on varmasti jo päässyt lukuisasti haudan lepoon.

Machado de Assis, 2010. Kuuluisuus ja muita kertomuksia, 69 s. Prometheus. ISBN 9789525718102

 Portugalissa ja sen myötä myös entisessä alusmaassa, Brasiliassa, arvostetaan vanhaa, omaa kulttuuria ja sen tekijöitä ja pitkää historiaa tavalla, joka meille uudemman kansallisen heräämisen kulttuurissa eläneille on vaikea kuvitella. 

Toki meilläkin on toissa vuosisadan arvostetut teijät ja kirjailijat, mutta näissä maissa niitä on enemmän ja ovat yhä edelleen hyvin tunnettuja ja arvostettuja. Yksi näistä on Machado de Assis, jonka nimi oli tunnettu jopa minulle, joka olen vain hieman sivunnut maan kulttuuria, ja jolta en ollut lukenut mitään.

Prometheus-kustantamo on tehnyt kulttuuriteon, kun on suomennettu ja julkaistu pienenä vihkosena kolme pientä novellia Machadolta kokoelmasta Várias Histórias. Olisin hyvin ehtinyt lukea nämä kolme myös portugalin kielellä, mutta niiden hankkiminen olisi kestänyt liian kauan. Käännöstä en voi moittia millään tavalla, enhän ole edes nähnyt alkuperäisiäkään, mutta kääntäjän ammattitaitoa ei ole syytä epäillä. Olisin kaivannut vähän enemmän vihjeitä kirjoittajan ajan kulttuuriin Brasiliassa, vihjeitä, joita kieli aina tuo mukanaan enemmän kuin hyväkään käännös.

Mitä sanoisin itse teksteistä? Vaikeaa. Kun yritän nähdä ne 1800-luvun lopun kontekstissa, Brasilian keisarikunnassa, mieleen tulee, että ne ovat ihmeen hyvin kestäneet aikaa. Että ne ovat ihmeen psykologisia otteeltaan kuvatessaan henkilöiden mielenliikkeitä. Varmasti siis jonkinlaisia edelläkävijöitä.

Maxim Fedorov, 2023. Minun Ukrainani, Ukrainian resistance, 239 s. Minerva. Isbn 9789523759565

 YLEn toimittaja Ukrainassa vuodesta 2022, Maxim Fedorov, kertoo tässä kirjassa työstään ja kokemuksistaan Ukrainassa. Kuten niin monet muutkin Fedorov on sukujuuriltaan ukrainalainen venäläinen, joka on sekä venäjän että Suomen kansalainen. Hän puhuu paitsi venäjää, myös sujuvaa ukrainaa ja lukuisia muita kieliä, myös suomea, kuten viime aikoina lähes päivittäin Ylen kanavilta kuulemme.

Kirja antaa taustaa Ukrainan tapahtumille ja myös Fedorovin työlle ja elämälle. En usko olevani ainoa, joka on viimeisen kahden vuoden ajan ahminut kaiken Ukrainaa koskevan informaation Hesarista ja Yleltä ja välillä vähän muualtakin. Silti tuntuu, että informaatiota ei ole tarpeeksi, että voisi edes vähän ymmärtää tätä kauheutta, sotaa keskellä Eurooppaa ja yhden ihmisen kykyä aiheuttaa tämä hulluus ja jatkaa sitä vuodesta toiseen, puhumattakaan länsimaiden huonosta kyvystä auttaa Ukrainaa ja estää Venäjää.

Pieneltä osaltaan tämä kirja auttaa informaation nälkään

Maritta Lintunen, 2023. Sata auringonkiertoa, 325 s. WSOY. Isbn 9789510493496

 Tämä on tarina suvusta, jonka juuret ovat venäjällä, mutta jonka perhe joutuu 70-luvun suuren siirtolaisaallon mukana Ruotsiin, josta perheen poika kuitenkin palaa takaisin Ylä-Karjalaan. Hän saa naapurikseen esikoisteostaan kirjoittavan Matti Pulkkisen, josta tämä peräkamarin poika saa juttuseuraa, joka on kiinnostunut kulttuurista ja sen paikallisista ilmenemismuodoista. Tapahtumia eri sukupolvissa selvittää myöhemmin Ruotsiin muuttaneiden lapsenlapsi, toimittaja.

Juoni on hyvin ja huolellisesti rakennettu ja vie lukijaa tasaisesti mukanaan. Mielenkiinto pysyy yllä ja lukeminen on hyvä kokemus. Erityisesti ilostuin hienoista luonnon ja ympäristön kuvauksista, jotka saivat hyvälle tuulelle ja tuoksahtelivat hienosti romantiikalle aika ajoin synkeistä tapahtumista huolimatta. Hieno lukukokemus.

Andrei Kurkov, 2022. Kuolema ja pingviini, w70 s. Otava. Isbn 9789511455530

 Tämä musta komedia irvii Neuvostoliiton jälkeisen Ukrainan gangsterismille. Se tekee sen tarkoin, lyhyin siveltimenvedoin. Tarinaan kuuluu pingviini, jonka päähenkilö on ottanut suojiinsa varojen puutteesta kärsivästä eläintarhasta. 

Päähenkilö, Viktor, on yrittelevä kirjailija, joka värvätään kirjoittamaan muistokirjoituksia Kiovalaiseen suureen lehteen. Kun Viktor saa selville, että on kirjoittanut murhatilauksia, joita salainen palvelu on pannut toimeen, ovat hänenkin päivänsä luetut - vai pelastuiko hän kuitenkin jättämällä kaiken ja ottamalla pingviininsä paikan Antarktiksen lennolle?

Tarina on niin vetävästi kirjoitettu, että se imaisee lukijan mukaansa ja kirja tulee luetuksi yhdeltä istumalta ja harmittaa, että joko se nyt loppui. 

Hyvää mieltä tuottaa myös Otavan kanteen painattama teksti, jonka mukaan kirjan tuotto lahjoitetaan SPR:lle Ukrainan sodan uhrien tukemiseen.

Juha Seppälä,2023. Merille, 213 s. Siltala. ISBN 9789523880559

 Tämä tarina kertoo kahden vanhan miehen oudosta ystävyydestä. He päätyvät elämään kummallisessa ystävyydessä, jossa aika ajoin ovat yhdessä toisen omistamassa merenrantatalossa ja toisinaan erillään, niin, että toinen, jompi kumpi, on toisen omistamassa kaupunkiasunnossa.

Päähenkilö on kirjailija, joka on menettänyt kaiken uskonsa kirjaan ja on päättänyt pelastaa elämänsä tärkeät kirjat kätkemällä ne ja tuhoamalla muut omistamansa sadat ja tuhannet niteet. Kirjailija on julkaissut kymmenen teosta, joiden nimet luetellaan. On mielenkiintoista verrata fiktiivisiä teosnimiä Seppälän omaan teosluetteloon. Ehkä nämä ovat otsakkeita, joita kirjoittaja olisi pitänyt uran arvoisena ja arvokkaina? Tai sitten ne ovat irvailua omalle uralle ja kovalle julkaisutahdille.

Seppälä on kirjoittanut paljon novelleja. Tässäkin teoksessa on ikään kuin lomittain useampi novelli. Toisaalta alkuosan teksti tavoittaa jotain novellimaisen tiukkaa ja tarkkaa pohdintaa ja elämän tarkastelua. En tiedä miksi, mutta minulle tuli jostain syystä mieleen Kari Enqvistin aivan toisenlainen kirja "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat". 

Puolen välin tienoilla teksti ikään kuin hajoaa ja muuttuu tyyliltään toisenlaiseksi: ei enää suoraan etenevää kerrontaa, vaan hyppelehtivää ja pätkittäistä, jossa lukija joutuu hahmottamaan tapahtumia eri puolille sirotelluista vihjeistä. Tämä on jonkinlaista proosarunoa. 

Tusina viimeistä sivua taas on fiktiisen päähenkilökirjailijan viimeinen ponnistus, "viimeinen kirja". Tämä teksti on kirjoitettu tiiviiseen muotoon ja myös ladottu niin, lähes ilman mitään välejä. Tästä tulee mieleen lavarunous, joka on ylitsevuotavan runsasta ja jota nuori taiteilija esittaa huutaen ja ääni väristen. Sekaan mahtuu monenlaista ajankohtaista, somen klikkimetsästyksen arvostelua ym.

Kun olisi kaikki aika vielä, lukisin kaikki Seppälän novellit.

Hannu Toivonen, 2023. Mitä tekoäly on, 100 kysymystä ja vastausta, 224 s. Teos. isbn 9789523634565

 Takakansi mainostaa: "Maailman helppotajuisin tekoälykirja". Saattaa ollakin, ei tässä aivo nyrjähdä.

 Tekoälyn tekniikkaan ei mennä ollenkaan, vaan kerrotaan siitä käytössä ja käytännössä. Sen rajoitukset käyvät lukijalle pian selväksi ja sitä myöten valkenee, että tekoäly käsitteenä on pelkkä narratiivi, joka saa paljon klikkauksia. Jos puhuttaisiin vain tietokoneohjelmista ja automatisoinnista, ei se iskisi niin suoraan siihen klikkaussormen hermoon.

Ihan suositeltava kirja - selkeyttää ajattelua, vaikka tekoäly olisi ennestään jo tuttu.

Niillas Holmberg, 2021. Halla Helle, 455 s. Gummerus. ISBN 9789512418695

 Saamelaisten asia, kolonialismi, syrjintä ja vähemmistön painostaminen on viime aikoina noussut uudella tavalla esiin kulttuurin kautta. Televisiossa esitettiin juuri eilen parin vuoden takainen Alta-vuonon ja joen patoamiseen liittynyt elokuva ja mm. saamelaisnuorista kertova sarja. St1-ketju ja yritys suunnittelee valtavaa tuulipuistoa Pohjois-Norjaan keskelle saamelaisten porolaitumia. Laki saamelaisista ja saamelaiskäräjistä on taas Suomen eduskunnan käsittelyssä ja saattaa tällä kertaa, lopulta, mennä läpikin. 

Tämä kirja menee todella syvälle saamelaiseen mieleen ja elämiseen syrjittynä vähemmistökansana. Samalla se on kulttuuriteko, sillä tekijä on hyvin perillä kulttuurimme (=länsimaisen) myyteistä ja vaikutuksista ajatteluumme ja käsityksiimme. Saamelaisen taiteilijan kamppailua identiteettinsä ja taiteensa ja lapsuuden traumojen kanssa kuvataan myyttien läpi ja samalla lukija saa kertauksen näistä myyteistä, kuin myös Freudin ja Jungin teorioista ja länsimaisen mielen harhailusta ja etsinnästä.

Kirja pääsi yllättämään. Siihen tarttuessani  en tiennyt mitä odottaa, mutta tämä sai arvostamaan sitä, kuinka paljon romaanin muotoon kirjoitettu tarina voi auttaa ymmärtämään ja sisäistämään vähemmistökansan tilannetta ja kulttuuria.

Olli Jalonen, 2022. Stalker-vuodet, 509 s. Otava. ISBN 9789511441557

 Taivaanpallon jälkeen Jalonen käyttää kertojanlahjojaan tällä kertaa viime vuosidadan jälkipuoliskon kuvaukseen. Päähenkilö, nuori opiskelija, joutuu värvätyksi StaSimaiseen urkinta- ja seuranta"tutkimukseen", josta hän aluksi on ylpeä, mutta myöhemmin lähinnä häpeissään ja ahdistunut ja pyristelee eroon tehtävästään. Hän pääsee Indonesian suurlähetystön tiedottajatoimitsijaksi, jonka tehtävänä on parannella Indonesian huonoa mainetta peittelevillä jutuilla ja reagoida kaikkiin negatiivisiin juttuihin vastineilla ja soittelemalla lehtien päätoimittajille. Töistä tulee potkut, kun käy ilmi yhteyksiä Kansan Uutisten kriittiseen toimittajaan, jonka seurannan hän on saanut tehtäväkseen, mutta ajautuukin suhteeseen naistoimittajan kanssa.

Välissä hän yrittää, jopa hakeutua jonkinlaiseen yksinäisyyden retriittiin päästäkseen irti vainoharhaisuudestaan. Tuonkin hankkeen hän toteuttaa jotenkin kähmimällä ja esittämällä haaksirikkoutunutta armeijan maihinnousu kielletty saarella. Lopulta hän onnistuu pelastumaan takaisin ja valehtelemaan vielä kaiken hyvästi päin.

Joutuakseen vain toimittajana arveluttaviin puffaus- ym. tilausjuttuihin. Kirjan loppua kohti kirjan päähenkilön elämä ehkä vähän selkiintyy, mutta kakenlaiset urkinnan ja valehtelun verkot eivät ota purkautuakseen vaan vievät jatkuvasti energiaa ja itsetuntoa.

Kirjan  takakansi mainostaa teosta jonkinlaiseksi lähihistorian henkisen ilmapiirin ruumiinavaukseksi. Ehkä vähän liikaa sanottu, vaikka toki paljon hvyin osuvaa kuvausta kirjaan sisältyy. Stasimaisen toiminta viittaa blokkien vastakkainasetteluun kuten autoritaarinen Indonesiakin. Jäin pohtimaan miksei taistolaisuuden nousua ja tuhoa ole lainkaan sivuttu, vaikka se jos mika on lähihistorian henkistä ilmapiiriä. Ehkä se olisi ollut liian iso pala tai sitten vienyt väärille vesille kertomasta yhden antisankarin kurjasta elämästä ja vääristä ratkaisuista?

Kollektiiviset väärät ratkaisut kun vaatisivat melko massiivista kuvausta tehdäkseen oikeutta joukkoliikkeen mitat saaneelle hölmöilylle.

Anni Saastamoinen, 2019. Sirkka, 188 s. Kosmos. ISBN 9789527144817

 Sirkka on kauhistuttavan tasainen ja elämänsä rutiineihin epätoivoisesti takertuva ja melkoisen suvaitsematon persoona. Sirkalla ei ole juuri mitään ambitioita, vaan hän suorittaa elämäänsä eikä halua siihen mitään ylimääräistä. Tämä on tapa selvitä hengissä ja pitää mielensä "viidakottomana" kaikki asiat suorissa ja selvissä riveissä, ilman kaaosta tai tunnemyrskyjä. Väijyvä masennus pysyy rutiineilla juuri ja juuri loitolla. Tässä auttaa myös Sirkan äidin ja ystävän räiskyvät luonteet. Ne ovat kuin vastakohtapeilit, joita käyttämällä Sirkka voi jumittaa entistä tiukemmin omassa elämässään.

Kuulostaako tosi tylsältä ollakseen romaani? Niin minäkin ensin ajattelin, mutta rivien välissä on huumoria ja myötätuntoa ja tunne siitä, että Sirkka onnistuu elämässään torjumaan paljon huonoja vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.

Tämä on jollain tavalla kehitysromaani, vaika Sirkassa kehitystä tapahtuu vain minimaalisesti ja vain vähittäin ja tasaisesti. Jonkinlainen käännekohta on, kun Sirkka, omaksikin hämästyksekseen, hankkii kissan lemmikiksi kotiinsa. Kissan rajoitettu sosiaalisuus, riippuvuus ja lämpö selässä kissan nukkuessa Sirkan takana sängyssä saa Sirkan mielessä aikaan lämpimiä ailahduksia ja Sirkka alkaa sulaa mahdollisuuksille elämässään.

Ilmestyy jopa mieskandidaatti, joka saa Sirkan houkuteltua deiteille. Sirkka toki ilmoittaa lopulta, ettei halua miestä, eikä mitään muutakaan ylimääräistä elämäänsä. Mutta jotain kuitenkin on tapahtunut. Sirkka on ihmisenä vähän lämpimämpi, vähän enemmän ihminen ja vähän vähemmän robotti.

Mart Kivastik, 2021. Sure Poisu, 191 s. Väike Öömuusika. ISBN 9789916406175

 Tämä teos on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Barbarus. Olen tyytyväinen itseeni, että sain sen lopulta luettua eestinkielellä. Ostin kirjan kirjailijalta itseltään kesällä Tartossa.

Kirja kertoo Johannes Vares-Barbaruksesta, jota kirjassa kutsutaan, tai tämän vaimo ainakin kutsuu poisuksi eli pojuksi. Poisu taas kutsuu vaimoaan siutsuksi ja lukuisilla muilla hellyttelynimillä. Aluksi kaikki on hyvin. Poisu on lääkäri, jolla on praktiikka Pärnussa, talo ja palvelija. Lisäksi hän on runoilija, joka lankeaa KGB:n rekrytointiin, kun agentti älyää houkutella neuvostoliiton suurten kirjamarkkinoiden levikillä ja suurella maineella.

Parempaa tai kuuluisampaa runoilijaa poisusta ei tule, mutta kylläkin NKP/KGB:n valitsema Eestin neuvostotasavallan ensimmäinen (nukke)pääministeri. Olot ja suhteet ovat sellaiset, että poisu päätyy itsemurhaan tai ehkä hänet murhataan (?).

Kirja kertoo lukuisista poisun aikalaisista ja heidän rooleistaan oikeilla nimillään. Tämä on siis ns. biofiktiota. Sikäli kuin vähän vajavaisella kielitaidollani ja laiskana sanakirjan käyttäjänä ymmärsin tarina on hyvä ja kirjoitettu vaihtelevasti ja näkökulmaa ja ajankohtaa silloin tällöin vaihtaen, niin että lukijan kiinnostus kyllä säilyy. Jopa vieraskielisellä. Eestiläisille kirjan tarina on tietysti monella tapaa lähempänä ja puhuttelee heitä varmasti aivan eri intensiteetillä.

Aiemmin luin Kivastikilta "Taivaan portaat" ensin suomeksi ja sitten eestiksi. Hyvä kirja sekin.