József Debreczeni, 2025. Kylmä krematorio, Raportti Auschwitzin valtakunnasta, 222 s. Like. Isbn 9789511477228

 Keskitysleireistä ja natseista on varmasti kirjoitettu paljon, mutta tämä silminnäkijäkuvaus on autenttisin, jonka olen lukenut. Nöyryyttämisen, kiduttamisen ja hiljaa kylmään ja nälkään tappamisen kokemus tulee niin lähelle, että empaattisin lukija voi saada fyysistä pahoinvointia.

Tämä kirja on oikealta nimeltään József Brunnerin, Jugoslavian unkarilaisen juutalaisen omakohtaiseen kokemukseen pohjaava päiväkirjamainen raportti. Kirja hautautui vuosikymmeniksi kylmän sodan jalkoihin. Puna-armeijaa ei haluttu lännessä esittää vapauttajana ja pelastajana, vaikka totta kai se näille orjuutetuille vangeille systemaattisilla tuhoamisleireillä, oli sitä. Kirja käännettiin englanniksi vasta vuonna 2023, melkein viisikymmentä vuotta tekijän kuoleman jälkeen.

Leirien kauhut ja niiden systemaattinen tapa käyttää leirihierarkian avulla ihmisen pimeää puolta tuhon ja raakuuksien organisoimiseen tulee kuvatuksi niin perusteelliesti ja omakohtaisesti, ettei paraskaan historiateos pysty samaan.

Tätä kirjaa voi suositella kaikille ja erityisesti nuorille, joilla ei välttämättä ole paljoa käsitystä toisesta maailmansodasta ja natsismin systeemisestä hirmuisuudesta. Autenttinen dokumentti on tärkeämpi kuin paraskaan, ehkä viihdyttäväkin, fiktio.

Bo Carpelan, 2008. Lapsuus, 237 s. Otava. ISBN 9789511227397

 Olen aiemmin lukenut Carpelanilta vain yhden teoksen (Lehtiä syksyn arkistosta), joka kertoo vanhuudesta, syksystä. Nyt siis kirjailijan elämänkaaren toisesta päästä: lapsuus.

30-luku ennen sotaa ei varmasti ollut helppoa aikaa. Tätä teosta leimaa melankolia ja yksinäisyys sekä lukuisat kuolemat. Kaikki on kerrottu kuin pehmeäpiirtoisen lasin läpi, tarkasti, mutta pehmeästi. Kerronta on jaettu kolmeen osaan, kuuden, kolmen ja yhden vuoden jaksoon välillä 1930-1939. Kirjailijan ilmeinen alter ego, Davi, on hiljainen ja vetäytyvä, ja kokee maailman hyvin voimakkaasti. Kokemista kuvataan taitavilla ja mutkikkailla kielikuvilla, joiden hiomiseen on varmaankin käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Ajan kuvaus on siinä mielessä osuvaa, että tunnelma kirjassa tuo mieleen vanhan ajan ja Suomen.

Timo R. Stewart, 2020. Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys, 390 s. Gaudeamus. Isbn 9789523450967

 Enpä olisi tätä lukenut, jollei olisi ollut tietokirjalukupiirin kirjana. Sinänsä kiinnostava tarina, mutta kovin pitkäpiimäinen kaikessa tieteellisyydessään. Kirjoittajan historiantutkijan tausta näkyy tekstissä koko ajan. Faktat ovat faktoja ja perustuvat lähteisiin, jotka myös ovat esillä ja luettelossa.

Stewartin erikoistuminen lähi-itään ja uskontojen ja aatteiden vaikutuksiin näkyy myös. Tämähän on tuonut hänet nykyisen lähi-idän kriisin aikana yhä uudestaan ajankohtaisohjelmiin kommentaattoriksi.

Tässä kirjassa sivistävää on lähinnä se, kuinka hataralle pohjalle löytö-(vai ryöstö?)retkiä perustettiin vielä reilu sata vuotta sitten ja toisaalta se, että tuo hatara pohja, kaikkine mielikuvineen ja ristiriitaisine tarinoineen, vaikuttaa edelleen koko läntiseen maailmaan - hulluja presidenttejä myöten. Tässä suhteessa kirja oli lukemisen arvoinen. Otsikon perusteella, jos lukija odottaa jännittävää seikkailutarinaa, tulee kyllä pettymään. Mutta ehkä se on juuri sen arvoista. Jos vaikka faktapohjaisuus ja tieteellisyys hiukan edistyisivät?

Deborah Levy, 2022. Omistuskirjoituksia, 219 s. S&S. Isbn 9789515255662

 Tämä trilogian kolmas osa on yhtä viehättävä kuin edellisetkin. Jonkinlaista päiväkirjan, autofiktion ja essee-tyylin vaihtelevaa seosta. Tyyliin olin jo tottunut edellisistä kirjoista, joten tämä ei enää haastanut niin paljon, eikä lukuisien kirjallisten lainausten määrä enää saanut tuntemaan itseään kovin lukemattomaksi. Suhdesotkujen ja avioliittojen läpikäyminen oli samanlaista kuin se aina on oikeassa elämässä, välillä banaalia. 

Tekstissä on paikoin salahuumoria ja joka tapauksessa aavistuksen melankolista seesteistä ja välimerellistä tunnelmaa, joka viihdyttää lukijaansakin. Kovin syvälliseen elämänfilosofiaan teksti ei johda, mutta se onkin syntynyt "keskellä elämää", eikä vasta jälkiviisautena. Ja keskellä elämäähän on useimmiten vähän tylsää ja usein jopa ikävystyttävää - siihen nähden teksti on oivallista.

Antti Tuuri, 2023. Lintujen kesyttäjä, 168 s. Otava. Isbn 9789511466864

 Antti Tuuri on käsittämättömän tuottelias kirjailija. Mieleen tulee, että pohjanmaa on yrittämisen ja omillaan seisomisen maakunta, jossa yrittänyttä ei laiteta. Olen lukenut Tuurin vimmeisimmät romaanit (Levoton mieli, Aavan meren tuolla puolen) ja nyt tämän viimeisimmän. Ja pari muuta. Mutta silti se on vain pieni sirpale Tuurin valtavasta tuotannosta. Ehkä pitäisi kesällä ottaa ja lukea edes Pohjanmaa-sarja ja ehkä, jos aika riittää myös Äitini suku- sarja.

Tämä viimeisin on hauska tarina noin viisikymmentäluvun kylästä, jossa olevaan taloon saapuu kulkumies, joka kertoo olevansa lintujen kesyttäjä. Hän saa pestin kesyttämään talon pääskysiä. Pesti tulee talon isännältä, joka on sodan rikkoma vihan mies, joka ei tule toimeen oikein kenenkään kanssa. Samantapainen on veljensä, virkaheitto pappi, joka on tullut turvapaikkaan veljensä luokse, mutta pyrkii ottamaan isännän elkeitä ja puuttuu kaikkeen. Talon emäntä on nyrkin ja hellan välissä ja talon poika, oikeastaan varsinainen pääosan esittäjä ja kertoja, joutuu väistelemään tässä perhehelvetissä kaikkia, paitsi ehkä äitiään. Poika ystävystyy kesyttäjän kanssa ja saa tältä oppia kesyttämiseen ja näkee myös työn tulokset. Muut uskovat kesyttäjän taitoihin vasta kun pääskysparvi lähtee seuraamaan pois lähtenyttä kesyttäjää.

Kesyttäjä pyrki meditatiiviseen yhteyteen pääskysten emuuhun. Emuu tarkoittaa suomalaisessa kansanperinteessä ja mytologiassa eläinsuvun kantavanhempaa, joka oikein kohdeltuna antaa jälkeläisiään ihmiselle saaliiksi. Tarinan mukaan tämä siis onnistui ja kulkumies oli siis oikea tietäjä.

Tarina on kerrottu varmalla otteella: päähenkilön nuoruus 50-luvulla ja maalla käy eläväksi, samoin kaikki muut henkilöt tulevat kuvatuiksi niin elävästi, että lukija tutustuu heihin kaikkineen varsin hyvin. Sivuja kirjassa on vain hieman toistasataa, mitä näiden tesktinkäsittelyturvokkaisten romaanien aikana voi pitää ansiokkaana ominaisuutena.

Ville Mäkipelto, Paavo Huotari, 2023. Sensuroitu, Raamatun muutosten vaiettu historia, 225 s. Otava. Isbn 9789511452454

 Tämä on sinänsä ihan sivistävää luettavaa. Vakainkin uskovainen saattaa kirjan luettuaan tajuta, että pyhät kirjoitukset heijastelevat kutakin yhteisöä, jossa ne ovat syntyneet ja yhteisöjä, joissa niitä käyttetään. Jumalan sana on kovin inhimillistä ja erehtyminenhän on sitä myös.

Mitään uutta tässä ei sinällään ole. Olen lukenut joskus kirjan Qumranin käärölöydöistä ja jotain myös yleistä myyttien ja kulttuurien historiaa Lähi-idästä. Neitseestä syntyminen ja jeesuksen tai jumalan jumaluus ja sen luonne olisivat tarjonneet paljon repäisevämpiäkin aiheita, mutta tässä pitäydytään tiukasti eksegetiikkaan eli vain raamatun erilaisiin tekstiversioihin ja niiden kritiikkiin ja vertailuun.

Kiva pikku kirja, mutta ei se ateistille kovin paljoa anna. Sinänsä hyvin kirjoitettu ja kuivasta aiheesta saatu sujuva populaarilaitos.

Margaret Atwood, 2016. Noidan sikiö, 355 s. Johny Kniga. Isbn 9789510436370

 Tämä on Shakespearen Myrsky-näytelmä kirjoitettuna nykyaikaan vankilateatteriin. Teattteriffestivaalin syrjäytetty johtaja vetäytyy erakoksi ja ottaa vastaan tehtävän ohjata teatteria vankilassa näyttelijöinä vangit. Samalla hän pääsee toteuttamaan henkilökohtaisen kostonsa hänet syrjäyttäneelle ja ministeriksi edenneelle miehelle.

Tarina pitää otteessaan ja lukeminen sujuu. Ei ihme että Orjattaresi ja Handmade tales tv-sarja ovat olleet suosittuja, jos kerronta on niissä yhtä mukaansatempaavaa. Jännite vähän lässähtää siinä vaiheessa kun tapahtumien kliimaksi ja valmistetun myrsky-näytelmän esitys ja siihen nivottu kostonäytös tapahtuvat. Kyllä sen lopunkin kuitenkin mielellään saa luetuksi.

Oivallinen tapa tehdä Shakespearen näytelmiä tutummaksi tuomalla niitä nykyaikaan.

Deborah Levy, 2021. Elämisen hinta, 142 s.S&S. Isbn 9789515254429

 Tämä on Deborah Levyn autofiktiivisen trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa sijoittui Etelä-Afrikan lapsuuteen ja avioeroon Englannissa.

Tämä osa kertoo yksinhuoltajan elämästä ja kirjailijan uran jatkamisesta. Tässäkin osassa on hienoja oivalluksia ja aforismin kaltaisia tiivistyksiä kirjoittamisen ja oman elämän suhteesta. Aloitettuaan kirjoittamisen vuokraamassaan puutarhavajassa hän alkoi "kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa, viitata sanalla Minä ihmiseen, joka on lähellä itseäni mutta joka ei silti ole minä."

Kevyt ja ilmava tyyli preesensissä, jossa menneisyys on yhtä aikaa mukana, on ennallaan. Kirjan ansiona on tämä tiiviys, jonkinlainen verkkaisuus, joka antaa lukijalle aikaa löytää ja oivaltaa.

Kristina Carlson, 2009. Herra Darwinin puutarhuri, 176 s. Otava. Isbn 9789511238812

 Kiinnostuin tästä kirjasta, koska sitä jossain arvostelussa kehuttiin ja kirjan nimi oli biologia kiinnostava. No, petyin. Ei tässä käsitellä Darwinin ja puutarhurinsa käsityksiä biologiasta ja evoluutiosta. Darwin tiettävästi teki kaikenlaisia kokeita myös puutarhassaan. Darwin jää kaukaiseksi kylän kuuluisuudeksi, joka on kylässä asumassa, mutta ei näyttäydy tai vaikuta juuri muutenkaan.

Päähenkilö näyttäisi olevan juuri puutarhuri, joka ilmeisesti Darwinin vaikutuksesta on ateisti kyläläisten kauhistukseksi. Kirjan kieli on selkeää, mutta kerronta kovin poukkoilevaa. Kulloinkin äänessä oleva kertoja on osoitettu aina kappaleen alussa erilaisella fontilla, mutta henkilöhahmoja on paljon ja kerronnan mukana pysyminen vaatii lukijalta liikaa. Tarina jää hajanaiseksi.

Yksi ansio tällä on. Kirjassa on vain 176 sivua. Tässä suhteessa ei ole yliyritetty kuten niin monessa muussa tämän tekstinkäsittelyajan kaunokirjallisesssa tuotteessa.

Rosa Liksom, 2021. Väylä, 269 s. Like. Isbn 9789511399551

 Tämä on sujuvasti meänkielellä kirjoitettu tarina. Sitä on ilo lukea juuri kielen takia. Peräpohjolan murre kuulostaa kotoisalta, vaikken ole sieltäpäinkään. Se murre sopii korvaan. En osaa lainkaan arvottaa onko tämä puhekielinen teksti aitoa meänkieltä vai kirjailijan luomusta - veikkaan ensimmäistä. Kuulen tekstin lukiessani puheena, en koe sitä tekstinä. Jotkut vieraskieliset sanatkin on meänkielisenä puheena tesktissä.

Pääosassa kirjassa on kieli/murre, sitten tyttö, joka muiden tavoin joutuu Lapin sodan alta evakkoon Ruotsin puolelle, ja sitten tuo sota ja sen seuraukset väestölle Lapissa ja Tornionjokilaaksossa. Tytön ja evakkomatkalaisten suhde lehmiin ja hevosiin, jotka kulkevat evakkovaellukselle mukana, on erityisen tärkeä ja läheinen.

Sota-ajan karut olot Ruotsin puolen evakkoleireillä, taudit, sairaudet ja ahdistus vyöryvät päälle. Mutta myös tytön sitkeys, vahva tahto ja usko omiin voimiin vaikuttavat lukijaan. Kerronta on räväkkää ja paikka paikoin myös hauskaa, vaikka tarina on synkkä ja aika ahdistava.

Tarinan lopuksi tyttö ja perhe ja naapurit ja ystävät palaavat poltettuun Tornionjokilaaksoon Suomen puolelle. Tyttö kuitenkin joutuu heitetyksi maailmaan tuntematonta kohtaloa kohti ja kotitila jää taakse ja menneisyyteen.

Anders Rydell, 2016. Kirjavarkaat. Natsi-saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana, 474 s. Gummerus. Isbn 9789512403622

 Tämä on tietokirja. Sen huomaa lukiessaan siitä, että joka luvussa on puuduttavan pitkä selostus, kuinka paljon ja minkälaisia kirjoja on ryöstetty ja minkä natsien organisaation toimesta ja mihin nuo kirjat joutuivat ja mihin ne sieltä taas sodan kuluessa evakuoitiin tai ryöstettiin eteenpäin.

Kirjan kanteen on käännetty ruotsalaislehtien kiittäviä mainintoja, mm. "sivistävä trilleri". Ei oikein osu eikä uppoa. Puiseva historiateos olisi parempi määritelmä. Ryöstötoiminnan pikkutarkkojen kirjausten väliin on kirjattu katsauksia natsi-Saksan tapahtumista ja juutalaisvainoista. Kansallishenkisen hurmaoikeistolaisuuden ja humaanimman liberaalimman ajattelutavan törmäyksen kuvaukset ovat kylmääviä, koska ne saavat ajattelemaan tämän hetkistä laitaäärioikeistovirtausta läntisessä maailmassa. Hirvittää samankaltaisuudet. 

Joka lukuun on myös, yleensä alkuun sisällytetty kirjoittajan kokemusta matkoiltaan juuri kyseisen ryöstöretken tai kirjaston jäljille. Ehkä ne olisi voinut jättää vähemmälle ja kadonneitten kirjastojen ja natsiorganisaatioiden kirjaamista tiivistää reilusti. Ei olisi ollut niin raskas rupeama tämän lukeminen.

Ulla-Lena Lundberg, 2022. Liekinkantajat, 394 s. Teos & Förlaget. Isbn 9789523632998

 Tarina alkaa toissavuosisadan puolestavälistä ja jatkuu Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan aikaan.

Sukutarina kolmessa polvessa Krimin sodasta nälkävuosien kautta ensimmäiseen maailmansotaan ja Suomen sisällissotaan. Tarina tulee kerrotuksi kolmen perheen tai pariskunnan kautta. Keskimmäinen Robert ja Olga ovat suurimman kerronnan kohteena ja heidän elämänuransa ja työnsä kansanopiston eteen nousee yhdeksi pääosan esittäjäksi. 

Lundbergin kerronta on taidokasta ja sujuvaa. Tyylli tuntuu tulevan suoraan noilta menneiltä vuosisadoilta ja asenteet ovat kertojalla kuin suoraan vanhoillisimmasta suomalaisruotsalaisesta eliitistä noudetut.

Kirjan parissa ei pitkästy, vaikka elitistinen näkökulma välillä vaivaa. Köyhälistön ja maatyöläisten osaa kuvataan riittävästi, jotta lukija voi muodostaa tasapainoisempaa yhteiskuntakuvaa mielessään.

Ainoa pitkästymisen kohta on kirjan keskivaiheille sijoittuvat sanasta sanaan kirjatut dialogit,  joista viimeinen on kuvitteellinen kirjailijoiden Dickens ja Lagerlöf keskustelu kirjoittamisesta. Tässä kirjailijan on ollut tilaisuus esittää omia motiivejaan vanhoillisten kaapuun naamioituna.

Olin yllättynyt tässä kirjassa kokemastani elitistien vieroksunnasta, sillä en muista Lundbergilta aiemmin sellaista kokeneeni.

Frank McCourt, 1999. Amerikan ihmemaassa, 421 s. Otava. Isbn 9789511161356

 Tämä on jatko-osa. Eka osaa en ole lukenut, muttei se haitannut. Tämä on sillä tavalla hyvin kirjoitettu, että tekstin parissa viihtyy, eikä malttaisi lopettaa lukemista. Minulle tuli mieleen Forrest Gumpin tarina elokuvana. Tästäkin saisi elokuvan, jossa tämän tarinan kertoja lukisi tekstiään ja elokuva kommentoisi lukijan esiin ottamia tapahtumia.

Eloisaa autofiktiota tämä on. Oikeaa ja aitoa alkuperäisen määritelmänsä mukaankin, koska kirjoittajan ja päähenkilön nimi on sama. Sama kaikkitietävä minäkertoja on äänessä koko ajan ja aika lipuu tasaisella, lineaarisella rytmillä. Mitään takautumia tai muita hyppyjä ajassa tai tajunnassa ei tehdä. Hyvää kertovaa kirjallisuutta.

Loppua kohti tarina, kuten päähenkilönsä elämä, tasaantuu eikä ole räjähtelevää ja sinkoilevaa, kuten nuoren irlantilasien siirtolaisen, jolla tosin on alunperinkin Amerikan kansalaisuus. Irlanti, katolisuus, erilaisuus ja erilaiset sosiaaliset ja rodulliset kuin uskonnollisetkin ryhmät tulevat käsitellyiksi sisältäpäin elettynä elämänä.

Kun kaipaan jotain viihdyttävää lukemista, otan sen eka osan, "Seitsemännen portaan enkelin" työn alle.

Ella-Maria Nutti, 2023. Pohjoisessa kahvi on juotu mustana, 206 s. Johny Kniga. Isbn 9789510490419

 Tämä on tarina syöpään sairastuneen saamelaisäidin ja tyttärensä suhteesta. Äiti matkustaa pohjoisesta Tukholmaan tyttärensä luokse voidakseen lopultakin kertoa tilanteestaan.

Se ei vain tahdo onistua. Epäröintiä vai  jatkuu ja jatkuu ja kertominen jää kerran toisensa jälkeen. Tunteita äidin ja tyttären välillä käydään läpi aina uudestaan ja uudestaan äidin näkökulmasta.

Lopulta äidin huono kunto ja sairaskohtaus pakottavat kertomaan kauhean uutisen. Reaktiot ovat rajuja, mutta pakottavat esiin totuuden: äidin ja tyttären siteet ovat kaikesta huolimatta lujat.

Pirkko Soininen, 2023. Kipulintu, 181 s. WSOY. Isbn 9789510484241

 Kipulintu on biofiktiota Maila Pylkkösestä, runoilijasta viime vuosisadalla. Pylkkönen kärsi mielenterveysongelmista ja vietti aikoja Nikkilän mielisairaalassa. Hän kuvitteli rinnalleen L. Onervan, toisen runoilijan vähän aiemmalta ajalta, joka myös kärsi heikosta mielenterveydestä. Näin myös L. Onerva on tässä hieman biofiktion kohteena.

Pylkkösen runoutta ja sen syntyä on teoksessa vähemmän kuin hänen elämänsä kuvausta. Jonkinlainen "köyhän keuhkotautisen runoilijan" peruskuvaus siis kuitenkin. Muun ohessa tulee kuvatuksi myös viime vuosisadan kulttuurielämää kaikkine juoruineen ja kohuineen.

Lopussa olevat lähdeluettelot nostivat teoksen arvoa silmissäni. Vaikka kyse ei ole elämäkerrasta, vaan biofiktiosta, on sen tekemiseen paneuduttu ilmeisen huolellisesti.

Andrus Kivirähk, 2017. Rehepapp ehk november, 200 lk. Varrak. Isbn 9789985312483

 Rehepapp on raamat, mille olemasolust olen juba kaua teadlik olnud ja huvitatud, et sellega tutvuda. Nüüd sain siis lõpuks laenatud raamatu, kuna mu keeleoskus on juba peaaegu piisav raamatute lugemiseks eesti keeles.

Andrus Kivirähk on kirjanik, kelle loomingusse ja tohutusse kujutlusvõimega huumorisse olen varem juba tutvunud (näiteks „Puulased ja tohtlased“, „Millest kõneleb vana taksojuht kuupaistel“). Selles loos, Rehepapp ehk November, ulatub Kivirähki kujutlusvõime ja huumor tõepoolest omaenda sfääri. Raamatu tegevus toimub kuskil minevikus, kus Eestit valitsevad rohkem või vähem saksa parunid ja nende mõisad, ja kuigi kultuuriline hiilgeaeg, kus eestlastel oli oma maa ja oma kuningas, ei tundu veel väga kaugel olevat, on see siiski juba minevik. Ajalugu keerleb loos rahva allasurutusest, enne iseseisvusest rahvast, kujul, kus vastupanu paistab läbi kavaluse ja „oma maa asjade“ võtmisest sealt, kust neid leida on, isegi mõisate sahvrist. Seda varaste ja salakavalate kogukonda juhib ja aitab Rehepapp, kelle poole külaelanikud häda korral appi otsima tulevad. Abi saadakse ka nõidalt ja järgides juhiseid otsitakse ka abi vanapaganalt, deemonilt, kellega käiakse kaubandust, kuid keda petetakse jälle ja jälle.

Küla rahvaste kõrval on seal ka nende kratid, vanapagana abiga ellu äratatud erilised teenrid, kes on kokku pandud luudadest ja põllumajandustöötluse osadest ning vanapagana kaudu ellu äratatud, kes töötavad usinalt, et tuua oma isandatele vajalikke asju, toitu ja viina.

Metsas möllavad, eriti öösel, tontid, mummsid, kollid ja muud hingelised olendid, kelle seas kõige hirmsam on aga Katk, kes tapab kõik ilma eranditeta. Rehepapp suudab aga jälle seda petta ja küla õnnistub kartma lõpp.

Lugu jutustatakse novembri 30 päeva jooksul. Ilm on iga päevaga aina kehvem ja porisem, ja elu külas on kõvasti kurb ja vaene. Ainult hangitud asjad, kas krattide abiga või ise otsides, mõisate varadest, leevendavad viletsust. Asukad varastavad ka üksteiselt, ja vaid kavalus ning uskumine hingelistes olevustes ja mustkunstis kaitseb hukatuselt või surmalt. See on tõeline kavalate narride kuningriik. Kuu lõpu poole sureb paljusid elanikke, sageli ebaõnnestudes oma liiga ambitsioonikates ettevõtmistes, ja raamatu igal pool kohalolev melanhoolia süveneb veelgi.

Raamatu kaanelehe järgi on peaaegu iga eestlane selle raamatu juba omandanud, kuid seda müüakse ikka veel ja see on jõudnud 26. trükkini! Eestlased ilmselt hankivat teost halva päeva tarbeks, et kui ei ole midagi muud, siis on vähemalt Kivirähki teos olemas...

Lea Ypi, 2023. Vapaa. Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuesa, 304 s. Atena. ISBN 9789511461500

 Tämä on tietokirja, mutta oikeastaan vähän myös biofiktiota. Kertoja on albanialainen, joka kasvoi stalinistisessa, omintakeisessa sosialismissa, Enver Hoxhan diktatuurissa. Albania on maa, josta on tiedetty hyvin vähän ja silloinkin omituisia asioita. Luin aiemmin Ismail Kadaren "Särkynyt huhtikuu" kirjan, joka kertoo verikostosta, joka kaikkine omituisine piirteineen on yhä voimissaan ja verissään Pohjois-Albanian ylängöillä.

Tässä kirjassa yllätyksenä taas oli, että sosialismin sorruttua maa ajautui sisällissotaan. Miten olin voinut sen unohtaa? Vai menikö se 90-luvun tapahtumavyöryssä minulta ohi kokonaan?

Hoxhan stalinismiin kiltiksi kasvatettu tyttö noudattaa kaikkea kirjaimellisesti ja uskoo kaiken suoraan epäilemättä, myös vanhempien peitetarinat omasta henkilöhistoriastaan. Vasta kun Neuvostoliitto on kaatunut ja sen etupiirin valtiot saavuttaneet todellista itsenäisyyttä, saa myös Albania uutta ja toisenlaista historiaa. Vanhempien peitetarinat avataan  ja selviää, miksi on keksitty loputtomasti verukkeita sille, että olohuoneesta puuttuu Enver Hoxhan kuva.

Kirjan tarinassa on valtavasti yksityikohtaisia ja tarkkoja huomioita muutoksista sosialismin jälkeen ja siirtymäkauden ongelmista ja vaikeuksista. Vastaikkainasettelu suljetun ja omaan nationalistiseen oppiinsa käpertyneen ja ulkomaailman välillä johtaa kaikenlaisiin ristiriitoihin ja vaikeisiin oppimisiin. Siirtymätalouden asiantuntija ja neuvonantaja on oivallinen ruumiillistuma ulkomaailman suhtautumisesta: häntä mikään ei yllätä, hän on jo nähnyt kaiken, tai ainakin melkein samanlaisen. Nyt tarvitaan vain shokkihoitoa, että saadaan markkinatalous toimimaan.

Huonostihan siinä käy. Myös pakolaisuus ja sen vastaisuus, lähinnä Italian suuntaan on tässä hyvin ajankohtaista kuvausta.

Toisaalta hirtehistä, toisaalta ymmärrettävää, että "lännessä" nuoriin sosialisteihin tutustunut päähekilö ja kirjoittaja päätyy luennoimaan ja tutkimaan marxilaisuutta. Maailman selittämistä tai maailman muuttamista.

Suosittelen lämpimästi.

Deborah Levy, 2021. Mitä en halua tietää, 125 s. S&S. ISBN 9789515252081

 Tämän, trilogian ensimmäisen osan, alaotsikkona on: "Vastauksena George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen "Miksi kirjoitan?"" ja motoksi on lainattu Orwellin kuuluisa lause tasa-arvoisuudesta.

Kirjassa on neljä osaa: Poliittiset tarkoitusperät, Historiallinen käyttövoima, Raaka egoismi ja Esteettinen into. 

Näistä ensimmäisessä osassa ollaan tekijän aikuisiässä pettymysten jälkeen Mallorcan matkalla. Osaan sisältyy oivaltavia ja teräviä feministisiä kohtia sekä lainauksia Sartrelta, Julia Kristevalta, Virginia Wolfilta ja Marguerit Duralta. Teksti on paitsi tarinaa Mallorcalla kertovaa myös filosofista ja kantaaottavaa.

Kaksi seuraavaa osaa kertovat tekijänsä lapsuudesta Etelä-Afrikassa ja teini-iästä Lontoossa. Viimeinen osa palaa aikuisuuteen ja päättää kerronnan lapsuudesta.

Minulle tuli mieleen tästä trilogian ensimmäisestä osasta Dittlevsenin trilogia tanskalaisesta elämästä vastaavana aikana, ensin 50-luvulla (1) ja sitten aikuisena 70-luvulla (2 ja 3). Kieli ja kirjoittamisen tyyli on Dittlevsenillä karumpaa. Levyn kerronta ja kieli toi mieleeni ennemminkin Rachel Cuskin, jolla hänelläkin on autofiktiivinen trilogia (1 ja 2).

Tämä oli niin hyvä, että toiset kaksi osaakin on varmaan luettava.

Kamila Shamsie, 2018. Joka veljeään vihaa, 302 s. Isbn 9789512407538

 Tässä on äärimmäisen taitavasti koostettu ja kerrottu tarina, jossa Sofokleen Antigone on siirretty nykypäivän Lontooseen ja ääri-islamistien kalifaattiin.

Juoni rakentuu kolmen sisaruksen, vanhemman sisaruksen ja kaksosparin, Aneeke ja Parvaiz, kesken. Kuten kunnon tragediaan kuuluu lopussa on paljonn kuolleita. Kirjaan on, kuten esikuvaansa, saatu todella hienosti esiin valtion ja yksilöiden/yhteisön ristiriita ja perheen ja yhteisen edun ristiriita.

Kaiken lisäksi tarina on suurimmalta osaltaan uskottava ja liittyy niin kalifaaatin kauheuksiin kuin maahanmuuttajien asemaan Britanniassa sekä demokratian ja tyrannian suhteisiin nykyisen demokraattisen järjestelmämme heikkouksina.

Ajankohtainen ja vaikuttava. Hieno kirja.

Peter Høeg, 2007. Lumen taju, 540s. Tammi. Isbn 9789520412142

 Tämä teos ei ole kestänyt aikaa. Luin tämän niin kauan sitten, etten enää muistanut kirjasta juuri mitään. Toinen lukukerta avasi muistia sen verran, että eka kerrallakin oli vaivannut jonkinlainen ikävä lukemisen raskaus ja pettymys tarinan loppuun.

Niin nytkin: juonta kehitellään niin lukuisilla sivukäänteillä ja päälle ympätään niin paljon lukijaa vakuuttelevaa yksityikohtien massaa, että se tuntuu jo tukahduttavalta. Kaiken huippuna on kaunokirjallisuudessa ainutlaatuinen matemaattinen kaava kirjan loppupuolella lähdeviittauksineen. Sillä voi kuitenkin laskea vain syntyvän jääpuikon painon, jos sen pituus tiedetään. Ei mitään tekemistä tarinan kanssa. 

Tarinan  loppu lässähtää pahasti ja valistunut lukija pettyy, kun monta sataa sivua kasvatettua jännitystä kohti lopussa avautuvaa salaisuutta, Grönlannista haettavaa "aarretta", ei sitten esitettyä kummemmaksi saada.

Päähenkilö on nainen puoliksi tanskalainen ja puoliksi grönlantilainen inuiitti, Smilla. Smilla on oman tiensä kulkija, joka ratsastaa yksin auringonlaskuun. Tuli mieleen, että ehkä kirjailija ensin oli kirjoittamassa perinteistä miessankaria, jonkinlaista oman elämänsä "James Bondia", mutta päättikin vaihtaa päähenkilön sukupuolen (kuten Juhani Karila teki vaimonsa suosituksesta kirjalleen Pienen hauen pyydystys), jotta juoni ja kirja ylipäätään olisi kiinostavampi tai kenties myyvempi. Näissä aatoksissa jäin myös miettimään kirjan muutamia seksikohtauksia, joissa siis mies kuvaa naisen seksuaalisuuttta - yksioikoiseksi.

Lukiessani huomasin vertaavani tätä dekkaria Dan Brownin (esim. 1 tai 2) tai Umberto Econ teoksiin, joiden kykyä pitää mielenkiintoani yllä jäin tässä jatkuvasti kaipaamaan. Niissä kun ei ole juonen tai henkilökuvauksen suhteen mitään ylimääräistä painolastia tai tarpeettomia sivupolkuja. Karsimalla tästä olisi ehkä saanut pelastettua yhtä jäntevän - ainakin lopun lässähdykseen asti.

Henkilönä päähenkilö saa kuvausta osakseen monelta suunnalta, mutta muut henkilöt jäävät kuin "Bond-elokuvan statisteiksi", kovin yksiulotteisiksi konniksi. Jotka listitään yksi kerrallaan tarinan lopussa kuin antiikin tragediassa.

Pirkko Saisio, 2024. Suliko, 411 s. Siltala. Isbn 9789523883376

 Suliko tarkoittaa georgialaista tai gruusialaista. Suliko oli Stalinin lempilaulu ja tässä kirjassa utuinen Suliko neito muodostaa Stalinin haavekuvan, jolle hän puhuu (mielessään) ja jota hän kaipaa. Teoksessa on kaksi aikatasoa Stalinin lapsuus ja kuolinvuosi 1953. Tarina hyppii näiden välillä kunnes lopulta kuoleman lähestyessä juuttuu paikalleen.

Stalin ja stalinismi oli taistolaisuuden muodossa Saision sukupolvelle ja jossain määrin vielä minunkin sukupolvelleni ajankohtainen haaste. Minä inhosin niin Stalinia, stalinisteja ja muita kiihkoilijoita, joita historian tiedot murhista ja kansanmurhista ei tuntunut vaivaavan.

Tunsin siis kiusausta ajatella, että Saision aiheenvalinta liittyisi jotenkin tuohon taistolaisuuden traumaan. Kirjan luettuani en osaa tuosta sanoa. Ehkä liittyy, ehkä ei, en tiedä/muista oliko Saisiolla 70-luvulla sympatioita uusstalinistien suuntaan. Kirjan tarkkuus historian ja yksityiskohtien suhteen on niin vakuuttavaa, että kallistun muiden motivaatioiden suuntaan. Ratkaisu painottaa lapsuutta ja kuolinvuotta ja jättää vähemmälle kaikki siitä väliltä, vaikka monia hirveyksiä ja toisaalta kulissikommunismin absurdiutta siinä välillä sivutaankin, tekee teoksesta toisaalta jäntevän ja toisaalta unenomaisen, näkyjä näkevän. Välillä jopa kysyin itseltäni, onko tässä tarkotus ymmärtää, jos ei sentään hyväksyä, diktaattorin mielen liikkeitä ja sielua?

Kerronta on sujuvaa, mukaansa ottavaa ja kielen käyttö ehtaa Saisiota. Tässä suhteessa kyllä häikäistyin lukiessani edellistä, Passiota, joten tässä olin, jos en nyt sentään pettynyt, mutta odotin jotenkin enemmän. Stalinista on kirjoitettu valtavasti faktaa ja fiktiota ja varmaan paljon paskaakin. Tämä teos kyllä puolustaa paikkaansa omilla ansioillaan.

Pajtim Statovci, 2024. Lehmä synnyttää yöllä, 278 s. Otava. Isbn 9789511357759

 Pajtim Statovci on jo kuuluisa ja yksi menetyneimmistä suomalaisista kirjailijoista. Niinpä hän voi nyt kärjistää ja pelkistää suomalaista rasismia ja muukalaisvihaa kuin myös maastamuuttajien kohtelua Kosovossa pelkäämättä suosionsa tai menekin laskua. Taitaa olla päinvastoin. Sekä samaa mieltä oleville, "mahtavasti tiivistetty rasistiset pelot ja käyttäytyminen", että vastustajille, "nyt se nähdään, ei se ole suomalainen, eikä ymmärrä miten suomalaiset ajattelee", kirja tarjoaa perusteita argumentaatioille puolesta ja vastaan. Tosi hyvä kirja siis.

Pidin tämän tarinan etenemisestä lähes lineaarisesti, vaikka kahden aikatason  välillä pompitaankin. Lukukokemusena helpompi, kuin aiemmat Kissani Jugoslavia, Bolla ja Tiranan sydän.

Päähenkilön nimi on Kujtim, muisto, enkä voi vastustaa kiusausta ajatella, että tämä on suuressa määrin autofiktiivinen. Vaikka sillä ei ole merkitystä. Kujtim on ristiriitainen, ahdistunut ja käyttäytyy aika ajoin hyvin toisin kuin yleensä - paineet purkautuvat ja seuraa pahaa.

Kujtimin isäkokemukset ja suhde väkivaltaiseen isään on sukupolvelleni hyvin yleinen ja samantapainen kokemus, jota edelleen kannamme ja kärsimme. Kiukkuiset vihakirjeet kuolleelle isälle ovat hyvin samaistuttavia. 

Pedofiili isoisä on sitten jo toiseen potenssiin hirveä. Hänen yhteyteensä liitin lukiessani sekä lehmän, että taruolento Kimeerin. Jotenkin lehmä, ja se mitä se symboloikaan, on keskeistä kirjassa ja saa aivon jauhamaan pitkään symbolin eri puolia.

Netissä satuin lukemaan jonkun harrastelijakirjoittajan täyden tyrmäyksen tälle kirjalle. Perusteluina oli lähinnä se, että se kertoo niin inhottavista asioista ja siinä on epärealistisia, maagisia, asioita. Kirjoittajalta oli kai jäänyt huomaamatta teoksessa monessa kohtaa oleva pohdinta kirjailijan työstä ja jopa ironinen arvostelu "hyvästä ja oikeasta tarinasta ja kirjasta".

Olen siis päivastaista mieltä. Erinomainen kirja ja hyvä lukukokemus.

Sven Mikser, 2023. Vareda, 320 lk. Rahva Raamatu Kirjastus. ISBN 9789916143605

Raamat räägib 16-aastasest Johannesest, kes suundub suveks Vareda külla töötama kooli valvurina ja valmistuma samal ajal kunstikooli sisseastumiskatseteks.

Teose keskmes on nooruse tunded ja eneseotsingud. Johannes tutvub noore õpetaja Margitiga, kes temaga flirdib ja üles näitab huvi. Johannes aga ei tunne samamoodi, mistõttu lõpeb nende ühine öö ebaõnnestumisega. Selle asemel tekitab Andreas, temaealine noormees, Johanneses tugevaid tundeid, ning nende vahel areneb eriline side. Noorte tunnete kujutamine on tabav ja tundlik, edastades siiralt nooruse ebakindlust ja intensiivseid emotsioone.

Johannese sisemaailm mängib loos keskset rolli, ning lugu katkestavad vahepeatükid, mis kirjeldavad teda juhendanud kunstniku Joonase mõttemaailma ja kunstnikuelulugusid. Lõpuks õnnestub Johannesel kunstikooli sisse saada ning leida selgust oma tunnetes Andrease vastu.

Teose lõpp on tõlgendatav optimistlikuna. Johannesest kujuneb tundlik ja kasvav isiksus, kes julgeb end ja oma tundeid silmitsi seista. Vareda on peenekoeline ja terane kirjeldus noorusest ja eneseleidmisest. Johannes on "lahe sell".